Elämä on
Anteeksipyytämisen historia

Anteeksipyytämisen historia

Anteeksipyytäminen on kaikille vaikeaa. Siinä joutuu myöntämään tehneensä virheen ja validoimaan toisen kokeman mielipahan. Anteeksipyytäminen on myös taito. Sitä ei saisi tehdä ”mutta” sanan kanssa, eikä sillä saisi vaatia toiselta mitään. Anteeksipyytäminen on aina toista varten, ei itseä.

http://nnebr.com/olen-pahoillani-mutta/

Anteeksi, että loukkasin tunteitasi.

Anteeksi, etten kuunnellut sinua.

Minulle anteeksipyytäminen on ollut erityisen vaikeaa, koska – kuten monikaan meistä – en oppinut siitä mitään terveellistä muotoa lapsena.

Jos tein jotain väärin, minun piti pyytää anteeksi ja kertoa miksi olin tehnyt, mitä tein.

Joskus ehkä seitsemän- tai kahdeksanvuotiaana olimme isovanhempien luona kylässä. Pikkuveljeni oli tuolloin parivuotias ja hän oli ruokapöydässä levoton. Kaikki yrittivät saada häntä rauhalliseksi, keksivät eri asioita, joilla saisi harhautettua häntä jotenkin. Itse sanoin: ”Katso papan nenää!”

Kotona jouduin ongelmiin. Tuli vastaan kolmannen asteen ristikuulustelu siitä, minkä takia olin näin sanonut. Papalla oli kyllä aika iso nenä, mutta olin niin pieni, että en minä ymmärtänyt, että se olisi jotenkin huono asia. Vasta myöhemmin ymmärsin, etten olisi saanut sanoa niin, koska aikuiset luulivat, että pilkkaan pappani isoa nenää. Itse en ajatellut asiaa mitenkään sen kummemmin. Tottakai tiedostin, että se oli ehkä vähän isompi kuin jollain muulla, mutta en pitänyt sitä mitenkään pahana tai negatiivisena asiana. Se oli nenä siinä, missä mikä muu nenä tahansa.

Ristikuulustelun jälkeen minun olisi pitänyt kertoa, miksi sanoin niin. En minä tiennyt. Se oli ensimmäinen asia, joka tuli mieleen.

Jos en osannut selittää, miksi tein, kuten tein, minun piti jäädä huoneenpuolikkaaseeni miettimään anteeksipyyntöä ja sain tulla kolostani pois vasta sitten, kun pyysin anteeksi ja selitin, minkä takia olin toiminut, kuten toimin.

Yleensä selittäminen oli mahdotonta. Olin lapsi, harvemmin minulla oli mitään selitystä sille, minkä takia jokin esine meni rikki tai koru katosi. Nyt toki osaisin selittää sen hyvin: Anteeksi vitusti, että olin lapsi ja tein niitä asioita, joita lapset tekee! Eli rikkoo ja hukkaa tavaroita, möläyttelee typeriä asioita ja tekee muutenkin tyhmiä juttuja.

Tuo ei toki ole edes anteeksipyyntö.

Joten siis istuin tunnista toiseen kopperossani ja yritin kuumeisesti käsikirjoittaa tarinaa sille, minkä takia jokin asia oli tapahtunut. Ja sitä tuli tehtyä paljon.

Ymmärrän toki sen, että minulle yritettiin opettaa vastuunottamista ja käytöstapoja. Siitä huolimatta vanhetessani suhtautumiseni anteeksipyytämiseen oli erittäin negatiivinen. Minusta ei saanut anteeksipyyntöä ulos ei sitten niin millään. Vaikka olisin ollut väärässä ja toiminut väärin.

Jokainen anteeksipyyntö vei minut tunnetasolla takaisin istumaan lapsuuteni koppiin, miettimään pää hiessä jotain selitystä jollekin asialle, jolle ei ollut selitystä olemassakaan.

Vei kauan aikaa, että aloin pyytää anteeksi. Sittenkin pyysin anteeksi, mutta. Eli oikeasti en pyytänyt anteeksi. Nykyäänkin pyydän anteeksi sitä, että huusin tai sanoin pahasti. Mutta en välttämättä sen enempää omasta osuudestani riitaan.

Olen kuitenkin opetellut anteeksipyytämistä. Se on asia, jonka oikeasti haluan oppia.

Viimeyönä kuuntelin Brené Brownin podcastia aiheesta. Siinä kerrottiin kaikki ne asiat, jotka tiesin jo, mutta joita en ehkä osaa käytännössä vielä toteuttaa. Aiheen kuunteleminen kuitenkin valaisi omaa mieltä tosi paljon. Tuli sellainen olo, että nyt mä voisin ihan oikeasti alkaa panostaa tähän taitoon. Ajattelin myös laittaa Harriet Lernerin kirjat Audiblen kuuntelulistalle – jos ne sieltä löytyvät. En ole vielä tarkistanut.

Vaikka olenkin lapsena oppinut, että anteeksipyyntö on rangaistus, voin onneksi opettaa aivoni ja tunteeni käsittelemään anteeksipyynnön positiivisena asiana. Asiana, joka tuo paremman mielen Pasille. Asiana, joka ehkäpä ajan kanssa lähentäisi suhdettamme entisestään.

0