Kuinka yhdistää elämä ja syöpä
Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Osa 4 – Ihmisten suhtautuminen

Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Osa 4 – Ihmisten suhtautuminen

En oikein osaa sanoa, miten mun läheiset ihmiset reagoivat, kun kuulin, että mulla on syöpä.

Olin ehkä niin omassa sumussa, että en tajunnut tai nähnyt sitä tai ehkä mulle rakkaimmat ihmiset reagoivat uutisiin samalla tavalla kuin minä itsekin. Peilasivat mun reaktiota.

Mulla oli alunperin kamala pelko siitä, että joudun lohduttamaan muita. Omien läheisteni kanssa en ole sitä kertaakaan joutunut tekemään. Hieman etäisempien ihmisten kanssa muutamaan otteeseen.

Yhden henkilön kanssa jatkuvasti.

Läheiset ihmiset ovat olleet mulle juuri sitä, mitä olen heiltä tarvinnut. Tuki ja turva. Kuuntelija ja ymmärtäjä. Olen saanut purkaa ajatukseni, pelkoni ja jopa ällöimmät ja intiimeimmät yksityiskohdat syöpähoitojen aiheuttamista sivuoireista. Mun on ollut ihan melettömän helppoa hyväksyä mun sairaus, koska mulla on ollut luotettavat ihmiset ympärillä. Mun on ollut ihan tosi helppo sairastaa, koska mulla on ollut tuki ja turva auttamassa.

Jos olen unohtanut, että tunnelin päässä näkyy valoa, joku aina jaksanut muistuttaa, ettei toivoa olla vielä menetetty.

Kolikon kääntöpuolena taas on toisenlaisia kokemuksia.

Monella ihmisellä on tietty mielikuva siitä, millainen syöpäpotilas on. Tai millainen tietty syöpä on.

Eräs henkilö luetteli meille ihmisiä, joilta on kohdunkaulansyöpä hoidettu loopilla tai kohdunpoistolla, kunnes mieheni huusi puhelimeen: ”Netalla ei ole enää tukkaa päässä!!!” Sen jälkeen puhelimen toisesta päästä alkoi itku: ”Minkä takia mulle ei kerrottu tästä aiemmin?! Miksi mulle aina käy näin?!”

Eräällä ystävällä oli tuoreena mielessään syöpään kuollut läheinen. Yhdessä hetkessä olin hänen mielessään terve nuori nainen, seuraavalla hetkellä hän mielsi minut kuolinvuoteella riutuvaksi luurangoksi. Hän ei enää puhunut miunulle omasta elämästään, jotta mulle ei tulisi paha mieli. Hän ei nähnyt enää minua, vaan vähän aikaa sitten menehtyneen läheisen. Hän tahtoi hyvää, mutta sulki minut ulkopuolelle.

Sitten on tämä sosiaalisen verkostoni laitamille kuuluva henkilö: ”Sinun pitäisi tehdä näin, koska minä olen sinusta huolissani.”

Minua ei ollut enää olemassa, minua ei enää kuultu. Kaikki, mitä tämä henkilö näki, oli hänen oma huolensa siitä, miten minun sairauteni vaikuttaa häneen. Miten minun sairauteni vaikuttaa muihin. Hän purki omat huolensa minun harteilleni, siitä huolimatta, että minä olin sytostaattihoidoissa ja hän uudestaan ja uudestaan kertoi olevansa minusta huolissaan. Hän kertoi kuinka väsynyt hän on, kuinka vaikeaa hänellä on, millaisia terveyshuolia hänellä on. En missään välissä kokenut, että hän olisi oikeasti ymmärtänyt tilannettani tai tuntenut myötätuntoa minua kohtaan. En voinut kertoa hänelle, että minä en jaksa kantaa hänen huoliaan, koska minulla itselläni on aivan käsittömättömän rankkaa, koska sitä olisi käytetty minua vastaan.

Ole armollinen itsellesi.”

Tätä olen kuullut aika monesta suunnasta. Ensimmäinen kerta taisi tulla meidän ihanan työsuojeluvaltuutetun suusta. Hän ehti hokea sitä aika paljon ja aika pitkään, ennen kun aloin oikeasti ymmärtää, mitä se tarkoittaa.

Vertaistukiverkostoista olen kuullut nyt myös paljon samaa. Mulla on kuulemma oikeus olla itsekäs. Mun pitää pitää itsestäni huolta. Mun pitää karsia elämästä pois kaikki ne asiat, jotka ottaa enemmän kuin antaa.

On ollut jotenkin tosi helpottavaa, kun joku antaa mulle luvan siihen. Olen suhtautunut itse itseäni kohtaan todella ankarasti. On hyvä, että joku käskee mua olemaan itselleni armollinen. Huomioimaan itseni. Karsimaan elämästä pois ne ihmiset, jotka vain ottaa ja ottaa.

En ymmärrä, miten olet jaksanut tämän kaiken.

Olen niin kovasti ollut puskemassa läpi harmaan kiven, että en ole edes tajunnut, kuinka paljon mä olen tehnyt. Kuinka mä olen kaikista syöpähoidoista, sivuoireista, pahoinvoinneista, väsymyksestä ja kivusta huolimatta puskenut asioita eteenpäin. Tehnyt hakemuksia, hakenut oikeutta, pitänyt puoliani, tukenut muita.

On aivan ihanaa, että mulla on ympärillä sellaisia ihmisiä, jotka tajuaa tuon mun puolesta. Jotka sanoo, kuinka uskomattoman ylpeitä he ovat siitä, kuinka paljon mä olen jaksanut ja mihin kaikkeen mä olen kyennyt.

Se antaa mulle itselleni aivan valtavasti voimaa jaksaa eteenpäin.

0