Kuinka yhdistää elämä ja syöpä
Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Osa 6 – Työ

Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Osa 6 – Työ

Kun minulle kerrottiin, että mulla on syöpä, jäin parin viikon sairauslomalle. Uutisia piti saada sulatella rauhassa. Aika nopeasti tulin siihen tulokseen, että haluan jatkaa töissä. En rahan vuoksi – vaikka sekin toki helpottaa elämää kummasti – vaan oman itseni vuoksi. En halunnut, että mun elämä pysähtyy siihen paikkaan, että lakkaan olemasta, menetän merkitykseni.

Työ on ihmisille tärkeä asia. Taloudellisten seikkojen lisäksi, se tuo tunteen siitä, että tekee oman osansa yhteiskunnassa. Työstä löytyy usein yhteisö, joka luo yhteenkuuluvuuden tunnetta, antaa paikan elämässä. Se luo rytmiä elämään ja antaa päiviin tekemistä.

Sitä se on minullekin. Tunsin tekeväni jotain tärkeää, kun pystyin auttamaan meidän asiantuntijoita. Kykenen näkemään todella hyvin yksityiskohtien lisäksi kokonaiskuvan ja ymmärtämään asioita ja tilanteita monelta eri kantilta. Töissä pääsin joskus jopa käyttämään tätä taitoa. Olen muodostanut töissä ystävyyssuhteita, sekä olen voinut olla auttava ja ymmärtävä korva myös asiantuntijoille, joiden kanssa teen vain töitä. Olen päässyt nysväämään Excel-funktioita ja -taulukoita, tekemään käytännönläheisiä ohjeita, viestimään ja tiedottamaan. Käyttämään aivojani, vahvuuksiani. Kun olin töissä, en tuntenut olevani syöpäsairas. Tunsin oloni normaaliksi. Se oli pieni pala entistä elämää. Työ harhautti minua kivuista, syömisen vaikeudesta. En ollut yksinäinen, koska mulla oli yhteisö ympärillä. Vaikka se yhteisö olikin Teamsissa, mulle se oli ihan käsinkosketeltavan lähellä. Työajan ulkopuolella laitettiin viestiä WhatsApissa.

Minulle työ oli tärkeä osa elämää

Olin ehtinyt olla kahdeksan vuotta IT-tukihenkilö (Field Service Engineer). Kuljin asiakasyrityksissä asentamassa ja korjaamassa IT-, AV-, tulostin- ja muita laitteita, sekä ohjelmistoja ja niiden ongelmia. Kun mulla meni lonkka rikki työtapaturmassa tammikuussa 2018, pääsin lokakuussa 2018 näyttämään kynteni työnjohdossa (Service Coordinator) kotitoimistolta käsin. Tykkäsin työstä heti ja näin liikkuvan IT-tuen silmin paljon asioita, joissa on parannettavaa. Tajusin mm. että vaikka minulla oli viimeisten kahdeksan vuoden ajalta kaikki tieto päässäni tallessa, meillä oli paljon henkilöitä, jotka eivät koskaan olleet saaneet kunnollisia ohjeita. Joten otin ja tein ohjeet meidän asiantuntojoille. Ja sain niistä todella paljon kiitosta ja positiivista palautetta. Päätin myös ottaa asiakseni viestiä kentälle enemmän. Tein Exceleitä, joissa oli funktioita autonoimaan asioita, joita oltiin aiemmin tehty käsin. Parantelin vanhoja Exceleitä funktioilla. Otin myös asiakseni pitää huolta työturvallisuudesta. Työnjohdon näkövinkkelistä ei näe, millaista työtä asiantuntijat kentällä tekevät. Mutta minulla oli tuore näkemys siitä, millaista siellä on ja osasin siten puuttua työturvallisuusasioihin paremmin. Myös omakohtaisesta kokemuksesta, sillä työtapaturmassa rikki mennyt lonkkani ei koskaan parantunut, vaikka se leikattiin.

Olin ehtinyt olla Service Coordinator virallisesti reilun vuoden ja epävirallisesti puolitoista vuotta, kun sain syöpädiagnoosin. Alkuvuosi 2020 minulla oli mennyt taistellessa yksin työtapaturmavakuutusyhtiön kanssa, joka kolmannen kerran kieltäytyi maksamasta lonkan kuntoutusta ja vammasta aiheutuvia kuluja, kuten särkylääkkeet. Olin hermoromahduksen partaalla ja vasta saanut tehtyä pitkän valituskirjelmän muutoksenhakulautakunnalle, kun minulle huhtikuussa 2020 ilmoitettiin, että minulla on 3cII luokituksen kohdunkaulansyöpä. Eli syöpä oli levinnyt koko lantion alueen imusolmukkeisiin.

Lääkärit kertoivat, että hoidoksi valittu kemosädehoito on tehokkaiden pahoinvoinninestolääkkeiden ansiosta hyvin siedetty.  Monet pystyvät tekemään töitä kemosädehoitojen aikana. Sain itse päättää, halusinko olla töissä vai jäädä sairauslomalle.

Päätin, että haluan olla töissä

Ensimmäisen sädehoidon jälkeen minulla tuli raju pahoinvointi, oksensin monta tuntia. Lopulta menin päivystykseen, jossa sain nesteytystä ja pahoinvoinninestolääkettä suoraan suoneen. Seuraavana päivänä sytostaattihoidossa sain pahoinvoinninestolääkityksen, jonka ansiosta en joutunut enää oksentamaan.

Sädehoito oli joka arkipäivä seuraavat 25 arkipäivää. Sytostaattia sain kerran viikossa. Alkuun pystyin tekemään töitä varsinkin ennen päivän sädehoitoa. Aika pian huomasin, että sädehoidon jälkeen minulla tuli nopeasti ns. sädemyrkytyksen oireet, jonka vuoksi en jaksanut pysyä pystyssä. Sen lisäksi minulla nousi kova kuume, jonka takia olin kesäkuun alussa viikon sairaalassa.

Sairaalajakson jälkeen olin vielä muutaman päivän töissä, ennen kun totesin, että sädehoito on liian rankka ja jäin säde ja braky-hoidon ajaksi sairauslomalle. Tämän jatkoksi pidin vielä kesäloman ja palasin töihin vasta elokuun alussa, jolloin minulla alkoi myös seuraava sytostaattikierros.  

Kun kerroin töissä diagnoosistani, jouduin useita kertoja perustelemaan, minkä takia haluan olla töissä. Jouduin myös kertomaan työyhteisölle, että olen itse vaatinut, että saan olla töissä, eikä minua olla pakotettu töihin. Olin silloin niin sekaisin, että en osannut käsitellä siitä aiheutuneita negatiivisia tunteitani. En ymmärtänyt, että minulla on oikeus olla töissä. Ajatukseni olivat tiukasti siinä, että haluan jatkaa elämääni mahdollisimman normaalisti. Minulla nousi valtava syyllisyys siitä, kuinka paljon kuormaa aiheutan työkavereille ja kuinka kalliiksi tulen työnantajalle. Syöpähoidoissa kävin liukumia käyttäen, mutta tiedostin sairauslomani tulevan kalliiksi työnantajalle. Minun kanssani oltiin samaa mieltä, aiheutan valtavasti kuormaa työyhteisölle.

Kun elokuussa palasin töihin, jouduin jälleen perustelemaan, minkä takia haluan olla töissä. Sytostaattien aikana vointini oli jo huomattavasti parempi. Heti sytostaattihoidon jälkeen oli muutama huonompi päivä, jolloin en jaksanut mitään ja olin suosiolla sairauslomalla. Ehdotin tuolloin, että en ota mitään vastuutehtäviä, joista olen yksin vastuussa, jotta ”hommat eivät kuse” silloin, kun olen pois töistä.

Minun todettiin olevan vakava

Normaalistihan minä olen todella iloinen ja nauravainen ihminen. Nauran jopa vakavissa tilanteissa ja revin huumoria silloinkin, kun sitä ei ehkä saisi tai kannattaisi tehdä. Sädehoitojen jälkeen olemustani olisi voinut ehkä kuvailla ”normaaliksi”. Eli olin yhtä vakava kuin ”normaalitkin” ihmiset ovat. Jouduin puolustautumaan ja perustelemaan omaa vakavuuttani. Jouduin selittämään, että olen kyllä huomannut, että en ole ”normaali minä”, mutta en ole yhtään se vakavampi kuin työkaveritkaan. Tämän jälkeen aloin näytellä iloisempaa.

Myöhemmin tajusin, että totta helvetissä mä olen vakava. Mulla on SYÖPÄ. Ja mulla on tosi rankat syöpähoidot takana ja todella rankat syöpähoidot menossa. Joten totta munassa mä olen vakava.

Ja mitä tärkeämpi: Mulla on TÄYSI oikeus olla vakava.

Tuolloin en sitä tajunnut, joten otin voimia omasta hyvinvoinnistani ja näyttelin iloisempaa.

Sain sytostaattihoidon kolmen viikon välein, kuusi kertaa. Sytostaattihoitojen puolivälissä sytostaattien vaikutus alkoi tuntua. Sytostaatteja saatuani tarvitsin viisi päivää palautumiseen, kun alussa oli riittänyt kaksi. Aloin huomata paljon ongelmia kognitiivisissa toiminnoissa. En muistanut sanoja, sekoitin sanoja, heitin asioita roskiksen sijasta vessanpönttöön, kaadoin vedet lavuaarin sijasta roskiin, jne. Muisti ei toiminut, unohtelin asioita. Lähetin sähköpostin, joka oli osoitettu meidän asiantuntijalle, samannimiselle asiakkaalle. Kun tarkoitus oli poistaa sähköpostista tekstiä backspacella, valitsin hiirellä Send-napin ja lähetin sähköpostin keskeneräisenä ja kirjoitusvirheen kanssa. Ja niin edelleen. Tilannetta ei yhtään helpottanut se, että lokakuussa minulla luussa kasvavan etäpesäkkeen vuoksi murtui kylkiluu, jonka takia olin muutaman kuukauden todella kovissa kivuissa.

Opettelin selviytymään näistä virheistä. Aloitin kirjoittamaan asioita – entistä enemmän – ylös. Kun aiemmin pystyin muistamaan kalenterini ulkoa, en enää luottanut muistiini – koska se ei enää oikein toiminutkaan – vaan tarkistin, tarkistin ja tarkistin. Kaiken kirjoitin kalenteriin tai muistilapulle. Opettelin tarkistamaan kaiken uudestaan ja uudestaan. Yritin hidastaa tahtia, jotten tee vauhdilla kiirenäppäilyjä, joita ei voi enää korjata. Kuten lähetä keskeneräistä sähköpostia.

Tuona aikana sain aikataulutettavaksi yhden Suomenlaajuisen projektin. Sain sen muutaman väärinkäsityksen ja virheen jälkeen tehtyä aikataulutuksen niin hyvin, että sain siitä erittäin positiivista palautetta asiakkaalta, palvelupäälliköltä ja esimieheltäni. Olin todella tyytyväinen siihen, että selviytymiskeinojeni ansiosta ja kognitiivisista ajatus- ja toimintavääristymistä huolimatta olin onnistunut suoriutumaan projektin aikatauluttamisesta kiitettävästi.

Sytoaivot

Myöhemmin kuulin toiselta sytostaattihoidossa olleelta potilaalta termin sytostaattiaivot. Myös muut potilaat puhuivat samasta asiasta ja minulle selvisi, että ongelmani oli täysin yleinen sytostaattihoitoihin kuuluva asia. Tähän päivään mennessä olen kuullut sytoaivoista puhuttavat niin potilaiden, hoitajien kuin syöpäjärjestöjen henkilöstön toimesta.

Marraskuun lopulla sain viimeisen sytostaatin. Ajattelin elämäni palaavan hieman normaalimmille raiteille. Ajattelin, että alan toipua ja voimani palautuvat. Ajattelin, että saan töissä jälleen pysyviä vastuutehtäviä. Ajattelin, etten enää joutuisi perustelemaan haluani olla töissä tai joutuisi olemaan taakka työyhteisölle.

Siitä huolimatta minulle kerrottiin sairauteni olevan taakka.

Olen sädehoitojen alettua kantanut valtavaa syyllisyyttä siitä, miten olen taakka miehelleni, läheisilleni, työyhteisölle ja yhteiskunnalle. Kuinka olen joutunut olemaan itsekäs, enkä ole antanut läheisten kuormittaa minua omilla ongelmillaan. Kuinka työkaverit ovat joutuneet tekemään minunkin työni. Kuinka kalliiksi tulen työnantajalle ja koko yhteiskunnalle. Tuo syyllisyys painaa aivan valtavasti. Yritin järjellä puhua itselleni, ettei syyllisyydentunto ole perusteltua, en minä ole sairauttani valinnut. Minun oli kuitenkin todella vaikea kuunnella järkeä, kun minulle sanottiin päin naamaa minun olevan oikeassa. Se oli kuin musta-aukko, joka imee kaikki voimat ja elämänilon.

Pidin joulukuussa kolmen viikon talviloman. Talviloman lopuksi kuulin jälleen huonoja uutisia: syöpä oli levinnyt kylkiluun lisäksi lannenikamaan. Ennen PET-kuvausta syöpähoitojen piti olla tauolla kuusi viikkoa, mutta heti PET-kuvauksen tuloksien jälkeen syöpähoitoja jatkettiin verisuonenkasvunestotekijällä bevasitsumabilla, jota olin saanut jo sytostaattihoitojen aikana. Bevasitsumabi on ”hyvin siedetty”, eikä siitä tullut työkykyyn vaikuttavia ongelmia, vaikka haittavaikutuksia olikin. Kuvittelin edelleen, että pystyn palaamaan normaaliin työrytmiin ja elämä muuttuisi normaalimmaksi. Että voisin toipua ja elää elämääni kuten ennen diagnoosia, vaikka käynkin kolmen viikon välein bevasitsumabi-tiputuksessa.

Helmikuun puolivälissä ilmeni, että olin toivonut liikoja.

Normaali työaikani oli kello 7 – 15 välillä. Tämän lisäksi jouduin jatkuvasti tekemään ylimääräistä, jotta pystyn käymään syöpähoidoissa ja -tutkimuksissa saldotunteja käyttäen. Tämä otti koville, mutta tein sen mielelläni. Pidin työstäni paljon. Töissä ollessa en jäänyt ajattelemaan sairauttani ja sitä, että se on parantumaton. En keskittynyt koviin kipuihin. Pystyin syömään paremmin, kun söin töitä tehdessä. Minulla oli sosiaalinen elämä työpäivän aikana, jolloin omat läheiset ihmiset ovat töissä. Tunsin kantavani korteni kekoon yhteiskunnallisesti, tunsin tekemiselläni olevan merkitys. Työ auttoi rytmittämään päivää ja varsinkin ruokailua. Vaikka se söikin paljon fyysisesti voimia, sain siitä paljon henkistä voimaa takaisin. Meidän työsuojeluvaltuutettu ymmärsikin asian ytimen ihan täydellisesti: ”Työnteko on Netalle just sitä hyvinvointia!”

Helmikuun puolivälissä meidän jokaisen piti ottaa viikossa yksi kello 9 – 17 ”työvuoro”. Tuolloin jouduin ensimmäistä kertaa sanomaan, että nyt en pysty osallistumaan samalla kapasiteetilla kuin terveenä. Tarvitsen omien rajoitteiden, lääkitysten ja syöpähoitoaikataulujen takia tuon vuoron olevan aina samana päivänä. Tiesin kyllä, että vaadin itseltäni liikaa, jos teen tuon ”iltavuoron”, mutta halusin osallistua yhtä paljon kuin työkaveritkin joutuivat. En halunnut aiheuttaa enää enempää taakkaa ja kuormaa ihmisille, joista välitän ja jotka olivat joutuneet kärsimään mun takia niin paljon jo valmiiksi.

Mulla mies ja ystävä sanoi, että mun pitäisi sanoa, että en pysty tekemään. Mutta en suostunut siihen. Ajattelin, että kyllä mä pystyn tämän järjestämään jotenkin. Olen tähänkin mennessä pystynyt selviytymään.

Vaikka yritin perustella tarpeeni perinpohjaisesti ja yritin painottaa, että pyydän vuoroa kiinteäksi sairauteni vuoksi, en osannut tuoda asian vakavuutta tarpeeksi hyvin ilmi. Pyyntöäni ei otettu huomioon.

Seuraavana yönä ymmärsin vihdoin, kuinka paljon olin itseltäni vaatinut ja kuinka paljon olin muilta sallinut.

Kun kerroin minulla olevan syöpä

Moni ihminen piirsi mielessään oman mielikuvan syöpäpotilaasta. Monella tuo kuva tuntui olevan riutunut luuranko kuolinvuoteella makaamassa. Ainakin minusta tuntui, että siten minuun reagoitiin. Minulle jopa sanottiin useampaan kertaan: ”Sähän näytät ihan terveeltä/itseltäsi/hyvältä!”

Minulle sanottiin:

”Jos mä olisin sinä, mä olisin sairauslomalla.”
Jos sinä olisit minä, sinä et olisi ollut sairauslomalla, koska sinä olisit minä ja minä en ollut sairauslomalla.

”Sun tilanteessa mä olisin sairauslomalla.”
Sinä et voi tietää, mitä tekisit mun tilanteessa, koska sä et tiedä, mikä mun tilanne on. Sä et voi ymmärtää mun elämää, koska sä et elä sitä. Joten älä sano mulle, mitä sinä tekisit, koska et voi sitä tietää.

”Sun pitäisi olla sairauslomalla.”
Jos lääkärit kannustavat minua olemaan töissä, niin mikä sinä olet sanomaan, mitä mun pitäisi tehdä?

Huomasin myös, etteivät ihmiset oikeasti ymmärrä, millaista on sairastaa tai käydä syöpähoidoissa. Hyvänä esimerkkinä kommentit minun vakavasta olemuksesta. Tai miten eräs kuvitteli, etten ollut tehnyt pariin kuukauteen ruokaa, koska olin laiska. Ei ymmärtänyt sitä, etten tehnyt ruokaa, koska olin sytostaattihoidoissa, eikä mulla ollut maistunut ruoka puoleen vuoteen. Tai, miten minua kuormitettiin jopa työajan ulkopuolella omilla ongelmilla ja kerrottiin, kuinka vaikeaa on.

Olin kyllä ymmärtänyt jo, kuinka paljon voimia muiden ymmärtämättömyys oli minulta vienyt. Koin kuitenkin saavani töistä niin paljon, että en suostunut luopumaan siitä. Tuona yönä vihdoin ymmärsin, että jonkun pitää muuttua. Tajusin, että mulla ihan oikeasti on oikeus olla mitä olen, ilman kaikkea ulkopuolista painetta.

Varasin itselleni lääkäriajan ja ilmoitin töihin viideltä aamulla, etten tule töihin.

Sain tiistaista perjantaihin sairauslomaa.

Vaadin itseltäni liikaa

Samalla viikolla juttelin tilanteesta hyvän ystäväni kanssa. Pohdin sitä, miten pystyisin järjestämään elämäni siten, että pystyn osallistumaan ”iltavuoroon” samalla tavalla kuin muutkin. Ystäväni sanoi jälleen, ettei minun kannata osallistua ”iltavuoroon” lainkaan. Silloin vasta aloin pohtia sitä, millaisia arkipäiväni olivat.

Heräsin aamulla aikaisin ja aloitin työt seitsemältä. Tein töitä, kävin lounaslenkillä ystävän kanssa, jatkoin työntekoa. Söin töitä tehden. Vaikka kello 15 olin jo ihan poikki ja huomasin tekeväni jatkuvasti virheitä, yritin jatkaa vielä vähän aikaa, jotta saisin kerrytettyä liukumia seuraavaa syöpähoitopäivää varten. Työpäivän jälkeen lämmitin Feeliasta tilattua valmista kotiruokaa, söimme mieheni kanssa ruoan sohvalla telkkaria katsoen ja koko loppupäivä meni minun jaksamatta mitään. Tajusin, että minulla meni kaikki vapaa-aika töistä palautumiseen. Vaikka työ antoi minulle tosi paljon, tajusin vihdoin ja viimein, kuinka paljon se myös otti. Ymmärsin viimein, miten olin kieltänyt itseäni näkemästä sen, kuinka paljon ymmärtämättömyys aiheutti minulle henkistä kuormaa. Kuinka paljon se aiheutti minulle syyllisyydentunnetta ja kuinka paljon se nakersi mun itseluottamusta.

Minulla oli aivan valtava henkinen tehtävä siinä, että yritin opetella elämään sen faktan kanssa, että en koskaan parane. Mun mielessä on valtavan iso: ”EN KOSKAAN ENÄÄ…” Se, miten elämä yleensä etenee, on mulle: ”En koskaan enää”. Vaikka olin kuinka taistellut sitä vastaan, musta tuntui, että mun elämä on pysähtynyt paikalleen. En koskaan enää.

Tuon kävelylenkin aikana ystävä sanoi mulle: ”Kannattaako sun oikeasti osallistua ”iltavuoroon”, jos sulla jo nyt menee kaikki vapaa-aika työstä palautumiseen?”

Siinä hetkessä vasta ymmärsin, kuinka paljon olen itseltäni vaatinut. Olen sairas ihminen, mun olisi pitänyt keskittyä itseeni, mutta olin niin keskittynyt elämään normaalia elämää, että vaadin itseltäni liikaa. Olin julma itselleni ja annoin muiden kohdella itseäni julmasti.

Ystäväni sanoi myös toisen asian, joka herätti mut täysin. Tuntui siltä kuin salama olisi iskenyt.

”Olisi se varmaan tuntunut hyvältä, jos joku olisi sanonut ´Kiva, että olet töissä.´”

Olen nyt ollut sairauslomalla

Olen hakenut apua työterveydestä, Syöpäjärjestöiltä, vertaistuesta ja osallistunut Etäsope -projektin järjestämään ”Tukea työelämässä jaksamiseen” -kurssille. Olen oppinut paljon. Ymmärrän nyt, että vaadin itseltäni liikaa. Yritän pitää kiinni niistä asioista, joista en enää voi pitää kiinni. Minun ensisijainen tehtäväni on laittaa happinaamari omalle naamalle. Sitten kun olen siinä onnistunut, voin alkaa katsoa ympärille, tarvitseeko joku muu apua. Joudun tekemään ihan tosi rankkoja valintoja ja sen valinnan pitää olla terveys joka kerta.

Oikeudenmukaisuus vai terveys. Terveys.

Työt vai terveys. Terveys.

Ihmissuhteet vai terveys. Terveys.

Sen lisäksi, että olen opetellut olemaan itselleni armollinen ja myötätuntoinen, olen miettinyt, mitä minä haluan elämälläni tehdä. En ole koskaan keksinyt, mikä haluan olla isona. Olen vuosia miettinyt, että mielelläni tekisin töitä viestinnässä. Jos saisin oman elämän kuntoon ja lottovoiton, voisin opiskella terapeutiksi. Laki kiinnostaisi myös. Mikä olisi se ala, jolle työllistyisi hyvin ja jolla pystyisin käyttämään paremmin mun vahvuuksia hyödyksi? Musta tuntuu, että olen käynyt koko elämäni tyhjäkäynnillä ja vasta nyt alan ymmärtää, mihin kaikkeen oikeasti pystyn.

Kun valokuvaan, puhun siitä, että ”mä vaan vähän räpsin kuvia”. En ole koskaan pitänyt ottamiani valokuvia minään. Kun ihmiset ihastelevat niitä, en ymmärrä miksi. Ne nyt vaan on sellaisia räpsyjä.

Eilen sanoin mun miehelle: ”Ehkäpä musta tuntuu siltä, että ne on räpsyjä, koska kuvaaminen on mulle niin helppoa. Mun ei tarvitse miettiä, mitä teen, koska se tulee mulle luonnostaan. Mun ei tarvitse suunnitella kuvakulmia, koska mä näen sen jo valmiiksi mielessä, joten mä voin vaan kuvata suunnittelematta. Ehkäpä mä räpsin siksi, että mä olen oikeasti lahjakas?”

Minä haluaisin alkaa hakemaan töitä. Miettimään uutta suuntaa elämälle. Mutta kun voimat eivät riitä nostamaan lattialta sitä apteekin pussia, jossa on kipulääkkeet, vaikka se on ollut lattialla jo kaksi viikkoa, miten ihmeessä minulla riittäisi voimavarat työnhakuprosessiin? Kuka hullu palkkaisi parantumattomasti syöpäsairaan hölösuun, joka ränttää elämästä netissä?

Nyt kun tuntuu siltä, että elämä on pysähtynyt ja loppu näkyy jo horisontissa, alan vasta näkemään, mihin kaikkeen minusta olisi.

Minä todella haluaisin vielä töihin.

En vaan tiedä, miten se olisi mahdollista.




https://proliitto.fi/fi/ajankohtaiset/miten-yhdistaa-vakava-sairaus-ja-tyo

0