Elämä on
Kuopassa

Kuopassa

Tänä keväänä kävin todella lähellä kuolemaa.

En syövän takia, vaan masennuksen.

Minut piti hengissä ajatus kissoistani ja miehestäni.
Kissat ovat 16-vuotiaita, eivätkä he ymmärtäisi sitä, mihin minä katosin. He olisivat luulleet, että hylkäsin heidät heidän elämänsä viimemetreillä. Mikä olisi ollut totta.

Mieheni oli taas valmistautunut maksamaan immunologisen hoidon, jos tilanne sitä vaatisi. Se olisi maksanut 8700 euroa / annos, kolmen viikon välein. Myös vanhempani olivat valmistautuneet maksamaan tuon hoidon, mutta heillä olisi ollut siihen varaa, ainakin hetken aikaa.

Mieheni oli valmis ottamaan lainaa, jotta saisi pidettyä minut hengissä.


Keväällä olin todella syvällä kuopassa, enkä nähnyt mitään ulospääsyä. Olin uskomattoman masentunut, vihasin itseäni, pelkäsin kaikkia muita. Minulta oli viety työ, vaikka olin vuoden taistellut siitä, että saisin olla töissä. Olin vuoden sietänyt paskaa, jotta saisin olla töissä. Olin vuoden laittanut oman elämäni taka-alalle, jotta saisin olla töissä. Koska en nähnyt, että elämässäni olisi ollut muuta normaalia tai muuta, joka tuo merkityksen elämääni.

Mietin, mitä järkeä on jatkaa elämistä, jos loppuelämäni on sitä, että minulle tärkeät asiat viedään yksi kerrallaan pois. Jos tulevaisuus on sitä, että kärsin sytostaattihoidosta toiseen ja kaikki minulle rakas katoaa.

Minulla ei ollut ruokahalua, ruoka suorastaan ällötti. Mikään hyvä ei maistunut miltään.
En saanut nukuttua. Nukuin lyhyitä pätkiä ja valvoin miettien elämän epäoikeudenmukaisuuksia.

Kaiken aikaa tuli pelkkiä huonoja uutisia.

Minulta oli viety kaikki voimat. Silti yritin väkisin puskea eteenpäin.


Kun kuulin, että saisin julkiselta puolelta immunologista hoitoa sytostaattien sijaan, päätin pysyä hengissä. Kerroin ajatuksistani ja tunteistani, mutta sain vastaukseksi lisää syyllistämistä. Minä olen syypää siihen, etten pysty olemaan enää töissä, minä olen aiheuttanut tämän kaiken itselleni ja muille.

Järkytyin.

Sitten suutuin.

Suuttumus, viha ja raivo kantoivat minut ylös siitä sysimustasta kuopasta, jossa olin ollut.


Olin antanut väärille ihmisille aivan liian suuren merkityksen elämässäni, olin antanut heille aivan liian paljon valtaa. Sanoin, että viesti on tullut ja mennyt perille: olen kaiken pahan alku ja juuri. Sitten käskin heitä pysymään poissa, pysymään minusta erossa.

Sen jälkeen raivo on puskenut minua eteenpäin.
Kaikki sanovat, että minulla on oikeus olla itsekäs. Minulla on oikeus olla terveen itsekäs ja minulla on kuulemma oikeus olla jopa vähäsen epäterveen itsekäs. Minulla on oikeus laittaa itseni etusijalle. Minulla on oikeus elää elämääni ilman jatkuvaa häirintää.

Minulla on oikeus elää onnellista elämää. Elää omaa elämääni.


Minä en elä töitä tehdäkseni, vaan teen töitä elääkseni. Jos tämä mahdollisuus halutaan minulta viedä pois, en asialle voi mitään. Sitten keksin jotain muuta, jonkin muun keinon elättää itseni. Jonkin muun merkityksen elämääni. Jonkin muun asian, jotka pitää minut kiinni normaalissa elämässä, jotten joudu koko olemaan syöpäpotilas vuorokauden ympäri.

Vaikka haluaisinkin palata takaisin työelämään, työ ei ole enää se asia, joka määrittää elämäni. Olen sairauslomalle jäätyäni löytänyt sisältäni sisäisen kirjoittajan, jonka olemassaolosta en edes tiennyt. Voin nyt yrittää sisäistää sen, että minulla on taitoja ja lahjoja. Aiemmin sain onnistumisentunteita työelämästä, nyt voin etsiä onnistumisentunteita sisältäni.

Omasta itsestäni.


Nyt minulla on aikaa keskittyä omaan sisäiseen elämääni, oppia arvostamaan itseäni, omia kykyjäni ja taitojani.

Ja siinä vasta onkin työnsarkaa.

0