Kuinka yhdistää elämä ja syöpä
Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Minäkuva

Kuinka yhdistää elämä ja syöpä – Minäkuva

Ajan kanssa minäkuvani on kytkeytynyt vahvasti syöpään. Olen syöpäpotilas. Olen vahva ja reipas ihminen, joka selviytyy syövästä. Joka taistelee siitä, ettei syöpä vie koko elämääni, vaikka se onkin vallannut koko elämäni.

Joka taistelee elämänsä puolesta.

Entä jos parannun? Kuka minä sitten olen?

Sitten olisin syöpäselviytyjä. Mikä on syöpäselviytyjän identiteetti? Miten jatkan elämääni syöpäselviytyjänä?

Minusta tuntuu, että selviytyjänä tulen putoamaan tyhjän päälle. En tiedä onko mahdollista palata töihin hyvillä mielin. En tiedä, saanko mitään muuta työtä. Haluaisin opiskella psykologiaa, mutten usko, että voimat riittävät olemaan terapeutti. Myös viestintä kiinnostaa.

En tiedä, onko minusta syövästä toipujana voimia lähtä opiskelemaan uutta. En ole koskaan välittänyt opiskelusta. Ei niinkään opiskelun takia, vaan koska olen introvertti. Olen vähän asperger. En halua mennä laitokseen, jossa on paljon ihmisiä. Olla tekemisissä ihmisten kanssa. Olen vanhentunut liikaa, jotta jaksaisin puskea itseäni niin pahasti pois omalta mukavuusalueeltani. Kaiken tämän kokeman stressin, ahdistuksen, kauhun ja myllytyksen jälkeen en ymmärrä, minkä takia menisin kiduttamaan itseäni sellaiseen tilanteeseen. Syöpäselviytyjänä minun tulisi ottaa kaikki ilo irti elämästä, eikä kouluun meneminen todellakaan ole iloa. Kaikkea muuta.

Ongelmana on myös taloudellinen puoli. Kun on pitkän aikaa elänyt pelkällä sairauspäivärahalla, työkyvyttömyyseläkkeellä ja lopulta työmarkkinatuella, ei jäljellä ole säästöjä, joilla voisi elellä opiskeluajan. Joten minun pitäisi tehdä töitä ja opiskella. Se tuntuu aivan liian valtavalta esteeltä tämän syöpäkokemuksen jälkeen. Tämän kokemuksen jälkeen odotan jotain kevyttä ja helppoa. Mutta edessä on kiivettävänä yksi muuri toisensa jälkeen.

Koko ajatuskin tuntuu aivan valtavan ahdistavalta.

Minulla olisi älliä 138 pisteen verran. Opin tekemällä, en opiskelemalla. Minulla on taitoja. Mutta nykyään kaikki osaaminen ja taidot pitää todentaa tutkintopapereilla. Töitä ei saa sillä, että on vain generalisti, joka osaa tehdä vähän kaikenlaista ja on valmis opettelemaan loput.

Puhumattakaan huijarisyndroomasta. Jos sattuisin saamaan työn, en usko, että voisin ikinä menestyä siinä. Minut irtisanottaisiin välittömästi, koska olisin huono ja surkea, enkä oppisi työtä.

Joten mitä olisi elämäni sen jälkeen, jos paranisin?

Realiteetit ovat kuitenkin toiset

Juttelin eilen lääkärin kanssa ja kysyin, mitä etäpesäkkeiden pienentyminen tarkoittaa. Kysyessäni vastasin itse omaan kysymykseeni:

Tiedän, ettei kukaan voi sanoa, miten tässä tulee käymään. Mutta kysyn kuitenkin, mitä etäpesäkkeiden kutistuminen tarkoittaa? Voiko se tarkoittaa sitä, että syöpä paranee? Vai onko se todennäköisemmin merkki siitä, että syövän leviäminen pysähtyy. Syöpä kutistuu hitusen ja jää sitten siihen kokoon, mitä jää. Onko tavoite edelleen syövän pysähtyminen?

Lääkäri sanoi, että vastasin omaan kysymykseeni. Hoidon hyvä lopputulos on se, että syövän leviäminen pysähtyy. Tällä hoidolla haetaan lisäaikaa.

Todellisuus

Joten siis täysin turhaan mietin sitä, mitä jos paranen.

Sen jälkeen, kun kuulin syövän leviävän luusta toiseen, nikamasta toiseen, keuhkoihin saakka, ymmärsin ettei tästä todennäköisesti selviä hengissä. On hyvin epätodennäköistä, että selviän tästä hengissä.

Silloin identiteettiini tatuoitui ”kuolemansairas”.

Mutta silloin myös päätin, etten ole kuolemansairas, joka antaa potkia itseään päähän.

En ole kuolemansairas, joka muiden reaktiota pelätessään sensuroi itseään.

Enkä ole kuolemansairas, joka itkeä vollottaa ja märehtii itsesäälissä.

Päätin olla kuolemansairas, joka tekee elämällään jotain. En aio matkustaa maailman ympäri, tuskin järjestän suurta varankeräysgaalaa syöpäpotilaille, enkä varmaan tee mitään muutakaan suurta tai näyttävää.

Mutta sen voin tehdä, että olen rohkeasti itseni. Avaan suuni (sormeni) ja kirjoitan. Puhun itseni ja muiden puolesta. Pidän puoleni. Pidän muiden puolta. Omalla tavallani. Omien voimieni rajoissa.

Haluaisin olla kuolemansairas, jonka kirjoituksia lukee tuhannet.

Vähintäänkin olen kuolemansairas, joka nauttii elämästään niillä tavoin, joista minä siitä nautin.

Puran tuntojani kirjoittamalla. Syön herneitä niin paljon, että mahaan sattuu, eikä paska kulje. Käyn ystävän kanssa kävelyllä. Yritän solmia uusia merkityksellisiä ystävyyssuhteita. Yritän omalla esimerkilläni muuttaa maailmaa yksi pieni askel kerrallaan.

Teen parhaani ollakseni hyvä puoliso – se kaikista vaikuttavin – ja hyvä ystävä. Hyvä äiti kissoilleni.

Hyvä itselleni.

Minäkuva

Tämän hetken minäkuva on siis täysin kytköksissä loppuelämäni lyhyyteen. Siihen, mitä haluan elämästäni ajatella, mitä haluan itsestäni ajatella, sitten kun makaan kuolinvuoteellani.

Teinkö oikein itseäni kohtaan?

Elinkö omaa elämääni, vai annoinko muiden sanella sen, mitä elämäni oli.

0