Elämä on
Kysymättömyydestä

Kysymättömyydestä

Minä en osaa kysyä asioita.

Kun tapaan uuden ihmisen, en osaa kysellä hänen koulutus- ja perhetaustoistaan tai elämänhistoriastaan. Itse olen ihminen, joka ihan avoimesti kertoo omista asioistaan ja omasta historiastaan ja on todella vaikeaa muistaa sitä, että muut eivät ole samanlaisia.

Mutten osaa kysellä omistakaan asioista. Esimerkiksi lääkärillä käydessä olen hyväksynyt kaikki syöpähoitoratkaisut, jotka minulle on tarjottu ja olen kysynyt vain välttämättömimmät kysymykset. Milloin aloitetaan, kuinka usein, kuinka pitkään. En ole kysynyt ennusteita, enkä ole kysynyt paranenko vai kuolenko. Läheiset ihmiset kysyvät minulta kysymyksiä, joihin vastaan: ”En mä kysynyt.”

Vaikka osa kyselemättömyydestä tulee siitä, että olen itse puhelias ja avoin, suurimmat syyt ovat outoja ja kumpuavat jostain todella syvältä. Pääasiallinen syy on se, että minusta tuntuu, ettei minulla ole lupaa kysyä. Että teen jotain väärin, jos kysyn. Että minun pitäisi tietää vastaus jo valmiiksi. Etenkin silloin, kun minulle puhutaan asioista, joista minulle ei olla aiemmin puhuttu, siten kuin tietäisin, mistä puhutaan. Yllättävän moni ihminen tekee sitä. Yleensä tuollaisen lauseen muodostamiseen ei tarvita muuta kuin yksi ylimääräinen ”se”.

”Se kerta, kun kävin Jyväskylässä.”

”Siltä leikattiin se tyrä siellä.”

Mulla ajatuksen juoksu menee näin: Mikä kerta Jyväskylässä? Mikä tyrä? Pitäisikö mun tietää tästä jotain? Onko tämä jotain, mistä oli jo puhe, mutta se meni ohi? Onko tästä puhuttu joskus toiste, mutta en muista?

Tässä vaiheessa juttu on mennyt jo niin pitkälle, etten kehtaa palata kysymään, että niin mistä on puhe.

En ole varma, mistä kaikkialta juontuu se tunne, ettei minulla ole oikeutta kysyä. Siihen vaikuttaa varmasti monta asiaa, yksi niistä on se, että en kokenut minulle ylipäätään olevan ääntä.

Kun olin lapsi, kävimme isovanhempien luona tapaninpäivänä ja pääsiäisenä syömässä. Mummi teki mahtavan kattauksen ruokaa, söimme pitkän kaavan mukaan. Väkeä oli paikalla 10-12 henkeä, minä olin porukasta nuorin.

Kaikki keskustelivat. Paitsi minä. Vaikka kuinka yritin sanoa jotain, kukaan ei kuullut minua. Minulle ei annettu puheenvuoroa. Tämä toistui kerrasta toiseen, vuodesta toiseen. Opin olemaan puhumatta. Odotin sitä aikaa, että kasvan aikuiseksi. Ehkä sitten minut kuultaisiin. Kun teininä yritin uudelleen, sama toistui. Kun yritin sanoa jotain, kukaan ei kuullut minua. Kaikki jatkoivat keskustelua kuin minua ei olisi ollut olemassakaan.

Aikuisena muutin Helsingistä Ouluun, enkä enää käynyt näillä päivällisillä. En halunnut matkustaa Helsinkiin viettämään joulua väkijoukossa näkymättömänä. Halusin viettää joulun kotona, pienimuotoisesti, kaikessa rauhassa.

Tästä ja muista vastaavista tilanteista on vahvasti tullut tunne siitä, ettei minulla ole oikeutta omaan ääneen. Minulla ei ole oikeutta sanoa, mitä mielessäni liikkuu, eikä minulla siten ole lupaa kysyä.

Toinen asia, mikä on vaikuttanut tähän tunteeseen on se, että varsinkin nuorempana minusta jatkuvasti tuntui, että minulta salaillaan asioita. Kun joku riiteli, tiesin kyllä, että riita on menossa, mutta minulle ei puhuttu siitä, mitä tapahtuu. Mistä riita johtuu. Toki ymmärrän sen, ettei lapselle kerrota aikuisten asioita, mutta lapset kyllä näkevät, kuulevat ja aistivat paljon sellaista, minkä aikuiset kuvittelevat pitävänsä salassa. Jatkuva tunne asioiden salailusta helpostikin luo sellaisen olon, ettei minulla ole oikeutta tietää mistään yhtään mitään, vaikka se vaikuttaisi minun elämääni.

Tapani yrittää kiertää tämä osaamattomuus kysyä, on olla itse avoin. Ajattelen, että oma avoimuuteni kannustaa keskustelukumppaniani olemaan itse myös avoin. Toki tämä ei aina toimi ja varmasti moni pitää minua todella itsekeskeisenä hölösuuna, joka ei osaa puhua, eikä ajatella ketään muuta kuin itseään.

Kotona ja ystävän kanssa taas olen oppinut, että toisen saa puhumaan, kun itse olen hiljaa. Pasi ei ole mitenkään puhelias ihminen, mutta jos itse ensin sanon jostain asiasta jotain, johon Pasin täytyy vastata ja sen jälkeen hiljenen, Pasi saattaa puhua pitkänkin tovin. Ystävän kanssa olen käyttänyt samaa taktiikkaa ja se toimii hänenkin kanssaan.

Vieraiden ihmisten kanssa haistelen tilannetta. Jos minusta tuntuu, että toinen on hiljainen, lähden itse vetämään keskustelua hölöttämällä mistä tahansa, mikä mieleen juolahtaa. Jotten olisi ahdistavaa, painostavaa ja epämukavaa hiljaisuutta.

Silti tämä kysymättömyys on itsellenikin aika mysteeri edelleen, vaikka olen asiaa pohtinut vuodesta toiseen. Edelleenkin ihan jatkuvasti unohdan kysyä ystävältäni asiasta, josta eilen juttelimme ja joka on ollut mielessäni kaiken aikaa. Mutta juuri sillä hetkellä, kun olemme naamatusten, asia katoaa mielestäni. Muistan sen sillä sekunnilla, kun tulen kävelyltä kotia ja sätin itseäni siitä, miten huono muisti voi ihmisellä olla. Eikä kyse ole siitä, ettei minua kiinnosta tai etten välitä. Kyse on jostain todella syvällä piilossa olevasta asiasta, josta en ole vielä saanut kunnollista otetta.

Esimerkiksi hylkäämisen pelkoa on ollut helppo käsitellä, koska pystyn muistamaan konkreettisia esimerkkejä siitä, mitkä elämäni tilanteet ovat aiheuttaneet ja pahentaneet tuota pelkoa. Mutta kun en muista selkeitä tilanteita, joissa minua olisi vaikka toruttu siitä, että kysyn jotain, on paljon vaikeampi käsitellä ja purkaa sitä tunnetta, mikä kieltää minua kysymästä.

Minulla on mennyt vuosikymmeniä opetella, että minulla on samat ihmisoikeudet kuin kaikilla muillakin. En ole vieläkään tätä asiaa sisäistänyt, vaikka järkitasolla sen ymmärrän. Näihin oikeuksiin kuuluu oikeus omaan ääneen. Tämän vuoden aikana olen yrittänyt opetella käyttämään sitä ääntä.

Ehkäpä löydän luvan kysyä sitten, kun olen löytänyt oman ääneni.

4

4 thoughts on “Kysymättömyydestä

    • Minä taas olen kova tenttaamaan, kuten varmaan huomasit 🙂 Ja omista asioista ei tule liiaksi hölötettyä, koska takaraivossa on ajatus, että ketäpä ne kiinnostaa, ja leuhkaksikin voisi joku luulla… Mutta mukava oli jutella kanssasi, toivottavasti nähdään toistekin. Heppukin odottaa lisää rapsutuksia 🙂

      • Huomasin, että olemme kaksi ääripäätä. Mutta jos sinua kiinnostaa muiden jutut, niin miksipä ei muita kiinnostaisi sinun jutut?
        Heppua pitää kyllä ehdottomasti tulla rapsuttamaan. Ei ihmisillä niin väliä. 😂

    • Lapsuuden ”traumansa” kullakin. Omalla kohdalla ne liittyy enemmän siihen, että itse ollaan tavallisia pulliaisia ja muut ovat taas jotain muuta, parempia ja jännempiä. Kovasti näistäkin ajatuksista pyristellään eroon, mutta jossain ne aina kummittelee. Mutta anyway, kyllä sä tiedät minusta jo paljon enemmän kuin moni muu, jonka olen tuntenut kauemmin. Ja ens kerralla lisää, jos tulet vielä Heppua rapsuttamaan 😄

Comments are closed.