Tänään
Lauantai 25.9.

Lauantai 25.9.

Olin saanut nukuttua yöni jo kohtalaisen hyvin. Jokseenkin kevyen tuntuisesti, mutta pitkään.

Postauksesta ”Paskapuhetta” tuntemamme Ilahduttaja oli Oulussa tapaamassa ystäväänsä. Olimme hänen kanssaan sopineet, että myös me tapaisimme ihan kasvotusten. Hän halusi auttaa ja ilahduttaa meitä täällä ollessaan, joten hän ilmoitti tuovansa meile lauantaina aamupalaa.

Ja niin hän toikin. Valtavan kattauksen kasviksia, hedelmiä ja marjoja. Omenapiirakan, valinjakastikkeen, sämpylöitä, juustoja. Minä söin itseni täyteen kasviksista ja hedelmistä, sekä omenapiirakasta. Ajattelin jättää sämpylät hieman myöhemmälle.



Meillä oli sovittu kotisairaalan

Kotiringin tutustumiskäynti lauantaille kello 11. Hoitaja tuli paikalle aikataulussa ja kävimme tilannettani läpi. Meillä oli paljon kysyttävää, etenkin siitä, miten minun hoitamiseni onnistuisi, jos Pasin pitäisi lähteä takaisin töihin. Mitä kautta minulle saisi jonkun ihmisen vahtimaan ja auttamaan minua ja kuinka kallista sellainen olisi.

Minulla ei nenän kautta enää ilma kulkenut hyvin, mikä vaikeutti happiviiksien toimintaa. Joten varovarovasti niistin nenää, jotta saisin ilmaväylät takaisin auki. Nenästä tuli 3×3 senttinen verihyytymä ulos, jonka jälkeen loputkin veret alkoivat tulla ulos. Tutustumiskäynti muuttuikin nenäverenvuodontyrehdyttämiskäynniksi. Vuotoa ei puolessa tunnissa saatu edes helpottamaan, joten hoitaja suositteli soittamaan ambulanssin. Nenäverenvuoto jäädytettäisiin tai poltettaisiin päivystyksessä. Hän keräsi kimpsunsa ja kampsunsa ja jatkoi matkaa. Pasi soitti 112 ja ilmoitti, että tarvitsisimme lanssikyydin päivystykseen.

Tässä vain pienen pieni määrä kaikesta siittä verestä, jonka vuosin.



Ambulanssi tuli

Kolme nuorta naista alkoivat mittaamaan vitaalejani, sekä tyrehdyttämään vuotoa. Yksi painoi jääpussia niskaani, minä puristin nenän varresta apinan raivolla. Mutta vuoto ei suostunut tyrehtymään. Pitkän aikaa pohdimme, ettei kukaan mielellään haluaisi minun viettävän lauantaita päivystyksessä, mutta lopulta ambulanssinaiset tulivat siihen tulokseen, että koska happisaturaationi oli ollut 80 jo pidemmän aikaa, eikä vuoto ottanut tyrehtyäkseen, olisi parempi lähtä päivystykseen.

Minä kysyin, kuinkahan kauan siellä menee. He sanoivat, että kyllähän siellä menee. Minä kysyin, puhutaanko kahdesta vai kahdeksasta tunnista. He sanoivat, että kyllä siellä pari tuntia menee, mutta tuskin kahdeksaa.

Niin he kuskasivat minut pyörätuolilla ambulanssiin, siitä siirryin petille makuulleen ja sain naamaani happimaskin. Hengittäminen alkoi helpottaa.

Sykkeeni oli kaiken äksönin takia ollut jo pitkän aikaa 120-130 enkä ollut saanut lisähappea. Olin ihan poikki.

Ambulanssin kyyti oli töyssyinen. Autossa ei olla keskitytty tasaiseen ajomukavuuteen, vaan ihmisten hengissäpitämiseen. Joskin kovinkin kovassa kyydissä voin kuvitella ensihoitajilla olevan hyvinkin raskas työ kaikessa pomppimisessa ja tärryytyksessä.

Saavuimme OYSiin

Jäimme käytävälle odottamaan tietoa vuodepaikastani. Siinä odotellessani kerroin lyhyesti historiikkini. Ambulanssikuski kauhisteli, miten tällainen on mahdollista. Minä ihmettelin samaa.

He kärräsivät minut päivystykseen paikalle 11. Siirryin päivystysvuoteelle ja he mittasivat minusta vielä vitaalit. Happinaamarin letku siirrettiin happipullosta seinään kiinni ja minä jäin odottelemaan hoitajaa.

Hoitaja kävi ja perästä tuli labranhoitaja ottamaan kuusi putkea verta. Vajaa tunti myöhemmin, kun verikokeiden tulokset olivat tulleet, myös lääkäri tuli juttelemaan. Trombosyytit olivat enää 51. Lääkäri sanoi, että koska tilanteeni on niin erikoinen, hänen täytyy konsultoida onkologia siitä, miten toimitaan. Hän otti ensihoitajan nenääni tukkiman tötterön pois nenästä ja laittoi tilalle tamponin. Siinä välissä hän tuijotteli nenään ja totesi, että siellä on edelleen tihkutteluvuoto menossa.

Puoli neljältä muistin, että minun pitäisi ottaa neljältä Panadol, ettei kuume pääse nousemaan. 15:45 aloin painamaan hälytyskelloa. Painoin sitä aina viiden minuutin välein. Kelloon ei reagoitu. Lopulta 16:35 hoitaja tuli paikalle. Pyysin Panadolia ja alusastian, sekä kysyin, voisiko Pasi tuoda minulle ruokaa päivystykseen.

Samalla Pasilta tuli viesti

Hän oli soittanut päivystykseen ja kertonut tilanteestani. Sanonut, että jonkun pitäisi nyt mennä antamaan hänen vaimolleen Panadolia ja auttamaan vessaamisessa. Minuthan oli kirjattu sisälle nenäverenvuotona, joten olin tärkeyslistan hännillä. Kaikki muut olivat tärkeämpiä ja kiireellisempiä kuin minä.

Sain Panadolin, tein tarpeeni alusastiaan ja sain hoitajalta täytetyn ruisleivän, pienen purkin mehukeittoa, sekä pillimehun. Minähän olen rukiille allerginen, mutten alkanut valittamaan. Söin varovasti puoli leipää nälkääni ja välittömästihän siitä tuli kovat vatsakivut. Aloin pelkäämään, että seuraavaksi alkaa rapa lentää, mutta onneksi ei alkanut. Morfiini ja liikkumattomuus vetää vatsan sen verran kovalle, että vuodokauden sisällä muhineet paskat lienevät toimineen tulppana ja pitäneet ruisripulit suolessa.

Päivystyksessä oli valtava kiire, kun olin sinne saapunut. Äänien perusteella potilaina oli pääosin vanhoja ihmisiä, jotka kaikki vaativat hoitajilta ja lääkäreiltä aikaa ja huomiota. Makasin silmät kiinni vuoteellani ja yritin olla rasittamatta itseäni. Kuuntelin samalla keskusteluja, joita tilassa käytiin. Kaikki nämä vanhemmat ihmiset saivat keskustelua, selityksiä, huomiota, väittelyä, perusteluja ja mitälie muuta. Minun luonani oltiin käyty minuutti pari, kun nämä muut ihmiset, jotka eivät olleet edes tekemässä kuolemaa, joilla oli kokonainen elämä takana ja vielä monta vuotta edessä, veivät hoitajilta kaikki resurssit. Kun minä, joka olin saanut vain muutaman päivän elinaikaa, makasin hiljaa vuoteellani ja kaikessa hiljaisuudessa pelkäsin että kuset tulee housuun ja sydän pysähtyy.

Pasin piti soittaa päivystykseen, että joku tuli auttamaan minua. Minun piti 50 minuuttia painella nappia, eikä siitä ollut mitään hyötyä.

Jälleen reilu tunti myöhemmin

17:45 hoitaja tuli kertomaan, että saisin pussillisen trombosyyttejä. Minua hieman ihmetytti, miksei lääkärit olleet sellaisesta vaihtoehdosta aiemmin puhuneet. He sanoivat vain, että minulle ei voi antaa trombosyyttien kasvutekijöitä, eikä punasolujakaan, koska sydämeni pysähtyisi. Yritin varovasti tiedustella, kestäisihän sydämeni tämän, mutta eihän hoitajat minun tilanteestani mitään tienneet, eikä siten osanneet siitä mitään sanoa. Heille trombbarit olivat ihan normaalia kauraa, josta ei mitään ongelmia tule.

Hetken päästä miespuolinen hoitaja tuli kertomaan, että on tuuraamassa sömään lähtenyttä hoitajaani. Minähän en pahemmin ollut hoitajista mitään nähnyt tai kuullut, joten siinä mielessä tämä oli turha ilmoitus. Hän jäi seuraamaan, valuuko trombbarit letkusta kunnolla ja kun totesi, että vähän hitaasti kulkee, hän asetteli letkua paremmin ja teippasi sen kämmenselkääni kiinni. Siinä samalla vähän juttelin ja kerroin, että pelottaa, jos sydän pysähtyy. Hän laittoi minut sydänmonitoriin kiinni, jotta minä saisin mielenrauhan. Pelotti silti, mutta sydänmonitorissa kiinni oleminen tuotti jotain toivoa siitä, että joku reagoisi mahdollisiin ongelmiin nopeammin kuin 50 minuutin päästä.

Jos minulla olisi oikea hätä ollut, olisin ehtinyt kuolla monta kertaa ennen kuin kukaan olisi edes huomannut minun kuolleen. Todennäköisesti olisin ehtinyt olla kuollut siihen saakka, kunnnes minulle tuotiin trombbaripussi valutettavaksi.

Trombbarit valuivat

Vähän vajaan puoli tuntia. Parikymmentä minuuttia myöhemmin minulta otettiin taas verikoe. Kun verikoe otettiin 18:25 menin 19:00 katsomaan Kannasta, onko verikokeiden tulokset jo tulleet. Oli.

Ennen trombbareiden valutusta trombbareita oli 51, nyt niitä oli 128. Eli tilanne oli aiempaan verrattuna mitä parhain. Vaikkakin edelleen pelkäsin, että sydämeni pysähtyy saamiini trombosyytteihin.

Kotihoitaja oli ehdottanut, että verenohennuslääkkeen annostusta pienennettäisiin hitusen, sillä se oli painooni suhteutettuna korkea. Minä en halunnut sitä pienentää, koska haluan päästä trombeistani eroon. Joten minun mielestäni hyvä kompromissi oli se, että saan trombosyyttejä pussillisen ja verenohennuslääkkeiden annostus pidetään samana. Sitä en tiedä, miksei minulle oltu aiemmin puhuttu siitä, että trombosyyttejä voitaisiin antaa. Tai miksei tulppia voitu liottaa siten, että annetaan liotusaineita ja trombbareita. Nyt kun liotusta ei olla voitu tehdä alhaisten trombbariarvojen takia. Mutta jos minulle annettaisiin pussi tai toinen trombbareita, sittenhän arvot olisivat paremmat ja hyytymiä voitaisiin liottaa?

Vei ei?

Ilmeisesti ei, koska tätä vaihtoehtoa ei tarjottu.

Tai sitten anestesialääkäri oli päättänyt, että on minun aikani kuolla nyt, eikä hoideta.

Muut potilaat

Päivystys oli täynnä potilaita. Vieressäni oli rouva, joka kotiutettiin rauhoittavan lääkkeen Opamoxin kanssa paniikkikohtauksena. Samaan aikaan minun kanssani päivystykseen tuli ehkä kolmekymppinen nainen, joka käveli paikalle omin jaloin. Hän kieltäytyi siitä pedistä, jota hänelle tarjottiin. Aivan kuin hotellissa olisi ollut. Pitkin iltaa kuuntelin hänen keskustelujaan hoitajien kanssa. Hänellä oli jonkin sortin ihotulehdus, jonka takia hänen pitäisi jäädä antibioottitiputukseen ainakin aamuun asti. Hän kieltäytyi tästä, koska sairaalassa oleminen ahdisti niin. Hän kieltäytyi myös siitä, että tulehduksesta olisi otettu koepala, koska sekin ahdisti. Siitä huolimatta hän kuulosti rauhalliselta ja itseaisassa hyvinkin ylimieliseltä. Itse en kuullut hänen olemuksestaan minkäänlaista pelkoa tai ahdistusta. Hän käskytti ja määräili hoitajia, minkä ehti. Oli jopa yhdessä välissä lähtenyt karkuun, mutta hoitajat olivat hänet löytäneet pihalta ja tuoneet takaisin. Hän oli ottanut sängystä tippatelineen ja kantoi sitä kädessään. En tiedä, mihin hän aikoi tuon telineen kanssa mukamas mennä. Jos hän olisi oikeasti ollut lähdössä, hän olisi varmaankin ottanut kanyylin pois kädestä, laittanut kengät jalkaa, soittanut taksin ja mennyt kotiinsa. Sen sijaan tämä huomionhakutempaus vei aikaa kaikilta muilta potilaita, minä mukaanlukien.

Pari vuodetta oikealle oli joku vanhempi mies, jolla oli monenlaista ongelmaa. Kuulosti olevan vakiasiakas. Ylipainoa ja alkoholiongelmaa taisi olla. Hänen kanssaan hoitajat hääräsivät ihan koko illan. Hänen luonaan oli hoitaja paapomassa enemmän kuin hän oli yksin. Hän myös taisteli vastaan kaikessa, missä pystyi. Tämä vei hoitajilta paljon aikaa. Jokaisen asian hoitajat joutuivat hänelle selittämään juurta jaksaen. Lopulta hän sai osastolta paikan, missä häneltä voitaisiin tyhjentää vatsaan kertyneet ylimääräiset nesteet. Koko illan kuuntelin, miten häntä hoidettiin. Hän sai täyden huomion, kun itse jäin huomiotta.

Paikalla oli myös niitä ihmisiä, jotka huutelivat hoitajaa. Osalla oli vessahätä, osalla jano. Liekkö hekin jääneet huomiotta. Kun he saivat huomiota, he jäivät porisuttamaan hoitajia siten, että se oli taas joltain toiselta potilaalta pois.

Minua ärsytti suunnattomasti se, että nämä ihmiset, joilla on kokonainen elämä takana ja vielä pitkästi elämää edessäkin, veivät kaikki resurssit. Itse taas kuolevana makasin ja odotin. Ymmärsin, että kaikilla on kiire ja kaikki tekevät sen minkä voivat. Yrittävät parhaansa. En ollut moksiskaan siitä, että jouduin 50 minuuttia odottamaan alusastiaa. Kiitin vain hoitajaa, että hän lopulta tuli avuksi ja kiitin siitäkin, että hän tuli hakemaan alusastian pois heti, kun soitin kelloa. En joutunut alusastian päällä enää makaamaan 50 minuuttia.

Lääkäri tuli

Juttelemaan 19:35. Hän kertoi iverikokeen tulokset ja sanoi, että voisin ottaa tamponin pois nenästäni sunnuntai-iltana. Kysyin, onko vaarana, että nenä alkaa vuotaa uudelleen. Lääkäri sanoi, että on. Siinä tapauksessa minun pitäisi tulla uudelleen päivystykseen. Kysyin myös, miksei minulle oltu aiemmin annettu trombosyyttejä. Hän sanoi jotain siitä, ettei niitä anneta muuta kuin tarpeen niin vaatiessa. Vähän niinq hätätapauksessa ja sillee.

Hän sanoi, että hoitaja antaa minulle nyt yhden Kefexin antibiootin ja kolme kotiin matkaan. Tamponi aiheuttaa nenässä tulehdusvaaran, jota antibiooteilla yritetään välttää. Hän kertoi infoavansa hoitajia, että minut saa kotiuttaa antibioottien kera ja toivoi jaksamisia ja parempia vointeja.

Hän siirtyi naapuripedin luokse, jossa hän jutteli potilaan kanssa ummet ja lammet, pitkän tovin. Tämä vieressäni ollut potilas oli saanut paljon enemmän huomiota kuin minä. Loppujen lopuksi kuulosti siltä, että hän oli saanut paniikkikohtauksen. Hänet lähetettiin Opamox-tabletin kanssa hotelliin ja neuvottiin tarkkailemaan vointia yön yli. Jos oireet eivät yön aikana uusisi, hän voisi ajella takaisin sinne, mistä oli kotoisin.

Minä siis olin sydän täynnä verihyytymiä saanut pärjätä keskenäni, kun paniikkikohtauksen saanut täysin terve rouva oli saanut huomiota niin hoitajilta kuin lääkäreiltä koko illan.

Mikäpä siinä.

Eipä minulla ollut muuta kuin nenäverenvuoto. Ei sen vakavampaa.



Hoitaja tuli kysymään

Millä keinoin olisin menossa kotiin. Sanoin, että paaritaksilla varmaankin. Hoitaja hoksasi kysyä tarvitsisinko lisähappea matkan ajaksi. Minä pohdin asiaa ja sanoin, että tarvitsisi. Siinä tapauksessa minulle tilattaisiin kuljetus ambulanssilla takaisin kotiin.

Kuljetus tilattiin 19:45 aikoihin ja olin ambulanssin kyydissä 21:09.

21:35 makasin jälleen ja vihdoin omassa sängyssäni.

Hupirannekkeella iloa koko päiväksi

Tällä hupirannekkeella sain käteeni neljä reikää (yksi vasemmassa), tamponin ja pussillisen trombosyyttejä. Sunnuntaihin mennessä käsivarressa oleva reikä oli ehtinyt muuttua 3×3 sentin patiksi.

Yllättävää kyllä, mutta yöni nukuin paremmin kuin pitkään aikaan.

11

11 thoughts on “Lauantai 25.9.

    • .

      • Olen lukenut tarinaasi, kiitos kun olet jaksanut jakaa raskaatkin kokemuksesi. Kirjoitat elävästi tekstiä ja huumorintajusi on vertaansa vailla. Olet rohkea nainen. Toivon sinulle lempeyttä itseäsi kohtaan, olet tärkeä. Työnantajasi on kohdellut sinua huonosti, se ei ole sinun syystäsi, vaan heidän. Toivon sinulle kaikkea hyvää.

    • Olen iloinen, että pääsit kotiin. Kiitos tästä blogista ja siitä, että kirjoitat LinkedIniin. Kiitos, että olet niin rohkea! Toivon, että edessäsi on vielä monia valoisia päiviä, jolloin voit nauttia elämän pienistä asioista.

    • Olen ollut Oysissa hoitajana ja kyllä se päivystys on sellainen työpaikka jonne ei ihan heti töihin halua. Aina kiire, liian vähän hoitajia. Voimia sinulle.

      • Siltä se näytti, että rankka työpaikka on. Siksi en yhtään osannutkaan olla vihainen tai närkästynyt. Muut potilaat kyllä vihastuttivat senkin edestä. Hoitajat yrittivät parhaansa, niin ihmiset vaan kränää vastaan ja vaikeuttaa hoitajien työtä.

        • Mutta hei oikeesti se on tosi paha ja surullinen asia että tosissaan apua tarvitseva joutuu odottamaan (ollenkaan!!!) ,olen niin pahoillani vaikken siellä OYSissa töissä olekaan enää. Vähän kuulee juttua että ei sinne oikein kukaan edes haluaisikaan ellei sitten ole vastavalmistunut ja kunnianhimoinen.

          • Eipä kukaan taida haluta julkiselle puolelle.. liian vähän resursseja, liikaa töitä, ei minkäänlaista arvostusta.

    • Tiedän, että kirjoitukseni on epäsuosittu. Mutta kuoleman edessä kokeilee kaikkea? Ystäväni lemmikiltä katosi toinen syöpä ”yrttihoidolla” ja sai toisen kohdalla elinaikaa lisää yli vuoden.
      Itsekin sairastan syöpää ja otan kaiken hoidon vastaan mitä saan ja aion koittaa puhdistaa kehoani vielä hoidon jälkeen.

      Kurkuma-mustapippuri, rosmariini, oregano, cbd-öljy, porkkanamehu jne. Netissä on paljon juttuja, joissa kerrotaan jonkun saaneen apua extra hoidoista. Onhan herceptin jostakin havupuusta uutettu.

      Ihmisiä on parantunut syövistä, vaikka kunnallisella hoito on lopetettu tuloksettomana. Mikael Jugner esim sai hoitoa jossakin yksityisellä.

      Voimia sinulle kovasti Netta ❤
      Kiitos kun rohkeasti kirjoitat blogiasi ja levität tietoisuutta. Moni varmasti pelastuu ansiostasi. Toivon sinulle kivuttomia päiviä ja ihmeparantumista ❤

Comments are closed.