Miellyttämisen tarve

Mulla on ollut aina valtava tarve miellyttää ihmisiä. Olen tehnyt, kuten pyydetään, pyyntöä pahemmin kyseenalaistamatta.

Tarve juontuu siitä, etten muista aikaa, jolloin en olisi tuntenut itseäni arvottomaksi ja mitättömäksi.

En myöskään kyseenalaistanut sitä, kun minua kohdeltiin huonosti. Oli se sitten ainut ystävä, sisko, jota jumaloin tai joku muu.

Vasta teini-iässä aloin laittaa hanttiin, mutta silloinkin vain pahimmissa tilanteissa.

Vaikka olen käynyt toista vuosikymmentä terapiassa, minulla on edelleen vahva taipumus alistua huonoon kohteluun ja jopa ymmärtää väärintekijää. Näin tein viime vuonna, kun alistuin siihen, että minua syrjittiin sairauteni perusteella. Olin jopa huolissani syrjijästä, ymmärsin häntä, tuin häntä ja puolustin häntä, kun häntä kohdeltiin väärin.

Tänä vuonna olen kunnostautunut ja laittanut hanttiin. En ole enää suostunut syrjittäväksi.

Silti huomaan lähes päivittäin, miten tarpeeni miellyttää muita ajaa omien tarpeideni yli. Tunnen vahvaa syyllisyyttä siitä, etten ole lukenut yksityisviestejä tai vastannut jonkun viestiin heti sen luettuani. Miten en jaksanut soittaa äidille tai miten en kysellyt jostain asiasta ystävältä. Miten puhuin vain itsestäni, vatvoin omia ongelmiani.

Vaikka järjellä tiedän olevani yhtä arvokas kuin jokainen keskivertotallaaja meistä on, ja huomattavasti arvokkaampi kuin pedofiilit, minusta ei silti tunnu siltä.

En tunne itseäni arvokkaaksi. En tunne itseäni merkitykselliseksi.

Huijarisyndrooma selittää paljon.
Mutta ainakin viimeisen vuoden aikana arvottomuudentunteen vahvuuteen syy on se, miten pari ikävää ihmistä ovat minua kohdelleet.
Minkä takia annan niin paljon valtaa parille ikävälle ihmiselle, kun ympärilläni on satoja ja tuhansia aivan ihania ihmisiä?

Miksi sillä ”yhdellä huonolla palautteella” on niin suuri valta?

0