Historia
Mikset ole samanlainen kuin siskosi?

Mikset ole samanlainen kuin siskosi?

Olet tyhmä, ahne ja laiska

Lapsena sain kuulla usein:

“Olisit kuten siskosi.”
“Mikset ole kuten siskosi?”

Sain kuulla myös:
“Olet tyhmä, ahne ja laiska.”

Vaikkei minua joka ikinen päivä verrattu siskooni, eikä minulle joka ikinen päivä sanottu, että olen tyhmä, ahne ja laiska, kuulin nuo asiat tarpeeksi monesti. Vaikka äiti antoi meidän olla juuri sellaisia kuin olimme, eikä arvottanut meitä suoritusten kautta, nuo muiden aikuisten lauseet on poltettu mieleeni.

Siskoni menestyi hyvin koulussa. Itse olin keskiverto-oppilas. Sain seiskoja ja kaseja. En pahemmin kuunnellut tunnilla, en tehnyt läksyjä, en lukenut kokeisiin, en opiskellut.

Miksi opiskella, kun olen tyhmä?

Siskoni taas oli ahkera ja opiskeli. Hän sai hyviä numeroita.

Minä keskityin viettämään aikani joko tarha-aikaisen ystäväni tai ala-asteaikaisen ystäväni kanssa. Olin kotona niin vähän kuin mahdollista ja vietin ystäväni kanssa aikaa niin paljon kuin mahdollista. Peruskoulussa ala-asteaikainen ystäväni oli minulle henkireikä. Tuskin olisin selvinnyt peruskoulusta ilman häntä. Jouduin pärjäämään yksin ensimmäiset neljä vuotta ja se oli ihan tarpeeksi. Siitä jäi riittävän syvät haavat.

Pärjäsin, koska minulla oli ystävä, johon tukeutua. Pystyin sulkemaan pahan maailman ulkopuolelle ja kuvittelemaan elämäni olevan jotain muuta, mitä se oli. Ainakin sen hetken, kun minulla oli ystävän tuki ja turva lähellä.

Ajattelin ystävästäni aina, että hän oli normaali ja tasapainoinen. Vasta aikuisena olen ymmärtänyt, että ehkä hänkin tarvitsi minua. Lapsena ajattelin aina, että minä tarvitsin häntä. Hän teki minulle palveluksen ollessaan minun elämässäni. Mutta näin aikuisena ymmärrän, että hänelläkin lienee ollut omat ongelmansa saada kontakti muihin ihmisiin.

Itselleni kontaktin saaminen oli todella vaikeaa, vaikka käytin koko lapsuuteni siihen. Yritin epätoivoisesti löytää itselleni sitä ystävää, joka olisi luotettava ja kulkisi vierelläni. Kunnes tuo ystävä tupsahti samalle luokalle täysin yllättäen ja olimme kuin paita ja peppu heti ensimmäisestä päivästä lähtien.

Siskoni

En ole koskaan tullut siskoni kanssa hyvin toimeen. Hän osasi olla todella huomaavainen silloin, kun halusi. Suurimman osan ajasta tuntui siltä, ettei hän halua sitä olla.

Ennen kuin minulla oli oma ystäväni koulussa, sain viettää koulun jälkeen aikaa hänen ja hänen ystävänsä kanssa. Minusta tuntui, että suurimman osan ajasta olin heidän leikkikalunsa. He keksivät erilaisia tapoja nolata ja häpäistä minut.

Kotona äiti yritti pitää puoliani, mutta valtaosaa tapahtuneista asioista äiti ei tullut koskaan tietämään.

Olen pienestä asti ollut liian avoin ja liian rehellinen. Olen ollut myös liian luottavainen. En tiennyt, ettei ihmisiin voi luottaa. Että ihmiset pettävät ja nauravat selkäni takana. Luotin ihmisiin ja kerta toisensa jälkeen tuo luottamus petettiin. Mutten silti oppinut. En ymmärtänyt, miksen saa olla avoin ja rehellinen.

Samoin kävi siskoni kanssa. Palvoin maata hänen jalkojensa alla. Hän oli minun esikuvani. En muuta halunnut tehdä kuin miellyttää häntä. Mutta hänelle minä tunnuin olevan viihdyke, leikkikalu. Ihminen, jolla saada itsensä huvittuneeksi tai tuntemaan itsensä paremmaksi.

Menin tähän lankaan uudestaan ja uudestaan.

Eräs talvi

Olimme kaksin kotona. Hän verukkeella tai toisella sai minut menemään ulos ilman ulkovaatteita. Ehkä menin viemään roskia tai käymään postilaatikolla. Jotain nopeaa. Mutta kun kävelin ulos, hän löi oven takanani kiinni. Minulla ei ollut avaimia.

Hetken päästä hänen naurava päänsä ilmaantui ikkunasta ulos ja hän ilkkui:
“Olet niin naiivi ja sinisilmäinen. Sulle voi sanoa mitä tahansa ja sä uskot sen!”

En tiennyt, mitä “naiivi” tarkoittaa, enkä ymmärtänyt, mitä tekemistä silmieni värillä oli tässä tilanteessa, mutta ymmärsin, mitä hän minulle sanoi. Totta kai minä uskoin kaiken, mitä hän minulle sanoi, koska palvoin maata hänen jalkojensa alla. Hän oli isosiskoni, esikuvani. Totta kai uskoin kaiken, minkä hän minulle sanoi.

Miksi en uskoisi?

Häpäisemistä ja nolaamista kesti aikuisiälle saakka. Lähes aina, kun hän pyysi minua viettämään aikaa hänen ja hänen ystäviensä kanssa, minä olin naurun kohde. En ollut paikalla viettämässä aikaa hänen kanssaan, vaan olin edelleen paikalla viihdykkeenä.

Silloin, kun tulimme toimeen, teimme monesti jotain ilkeää tai sääntöjen vastaista jollekulle toiselle. Hän oli siskoni, halusin viettää aikaa hänen kanssaan. En voinut kuvitella, että hän tekisi mitään väärää.

Teini-iässä ja aikuisuuden kynnyksellä, kun olin paikalla ihan vain ihmisenä, jouduin monesti silti nolatuksi. Hän kovaan ääneen kaikkien kuullen torui minua mm. kovaääniseksi ja nauroi minulle. Tai kavereidensa kanssa nauroi jollekin asialle, jolla olivat minut aiemmin häpäisseet.

Aikuisiän kynnyksellä hän toisaalta yritti auttaa minua, ottaa minua mukaan omaan elämäänsä ja saada minuun kontaktia, toisaalta vuosia toistunut käyttäytymismalli näyteltiin läpi uudestaan ja uudestaan. Hän tuskin edes huomasi sitä.

Välirikko

Hän laittoi minuun välit poikki loppuvuodesta 2013. Hänen pyynnöstään yritin auttaa häntä. Olin hänestä huolissani ja hän ymmärsi toimintani väärin. Hän ei suostunut uskomaan, että autoin häntä, eikä hän ole suostunut uskomaan todellista versiota tapahtumista koko tänä aikana.

Itse luovutin tuolloin hyvin pian. Se ei ollut ensimmäinen kerta aikuisiällä, kun meillä oli mennyt välit poikki siksi, että hän syytti minua jostain, mitä en ollut tehnyt.

Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun hän oli suhtautunut minua kohtaan välinpitämättömästi. Se ei ollut ensimmäinen kerta, kun minä tunnuin olevan väline, en ihminen.

Hän päätti, että minä olin vihollinen ja minä annoin hänen päättää niin. Tuossa vaiheessa olin ollut hänen oikkujensa kohde 29 vuotta, joten minua ei kiinnostanut enää paskan vertaa hänen ajatuksensa minusta. En ollut kokenut saaneeni häneltä tukea tai hänen edes pitäneen minua ihmisenä, joten se, että hän katkaisi välit minuun, ei ollut minulle mikään menetys.

Hän menetti siskon. Hän menetti lapsiensa tädin.

Ehkä en olekaan tyhmä

“Olisit samanlainen kuin siskosi.”

Tuo on jättänyt minuun pysyvät haavat. Se on ääni, joka kulkee mukanani päivästä toiseen. Ääni, jonka olen vuosien terapialla saanut rauhoittumaan, mutta ääni, joka palaa uudestaan ja uudestaan. Kun minua kohdellaan huonosti, selkäni takana huutaa kuoro ihmisiä, joille en ole ollut tarpeeksi. Kuoro ihmisiä, jotka arvostelevat ja vähättelevät. Jotka kertovat, etten ole minkään arvoinen.

“Mikset ole kuin siskosi?”

Vasta ammattikoulussa tajusin, että olen hyvä opiskelemaan. Siinäkin minulla meni yli vuosi.

Menin ammattikouluun, jotta valmistuisin. Minulle olisi riittänyt 1–2 paperit. Kunhan vaan valmistuisin, se oli minulle tarpeeksi hyvä.

Reilun vuoden oltuani koulussa, meillä oli it-matematiikan kurssi. Siellä opeteltiin binaareja ja heksadesimaaleja. Vasta silloin ymmärsin, että matikka on logiikkaa.

Kertotaulu

Ala-asteella meille opetettiin, että matematiikka pitää opetella ulkoa. Matematiikka pitää kyetä laskemaan päässä. Kertotaulu pitää osata ulkoa. En koskaan oppinut kertotaulua ulkoa. En edes viiden kertotaulua. Jos minulta tänä päivänä kysytään paljon on 7 x 5, minä alan luettelemaan viiden kertotaulua ja lasken samalla sormilla:
“5, 10, 15, 20, 25, 30, 35”

Sieltä tuli vastaus: 35. Yhdeksän kertotaulun lasken sormilla. Seitsemän kertotaulusta osaan ulkoa
3 x 7 = 21
7 x 7 = 49

Vaikka yläasteella opetin hyvin koulussa menestyvää ystävääni polynomeissa, en silloinkaan ymmärtänyt, että matematiikka on logiikkaa. Olin huono laskemisessa, mutta olin mielettömän hyvä polynomeissa. Ymmärsin ne tuosta noin vaan. Osasin laskea niitä ongelmitta.

Mutta yhteenlaskut, kertotaulut ja etenkin jakaminen olivat ongelmia. Osasin tehdä ne, jos sain käyttää apuna kynää ja paperia. Päässälasku ei onnistunut silloin, eikä onnistu nyt.

Ihanan ymmärrettävää logiikkaa

Mutta amiksessa vihdoin ymmärsin: matematiikka on logiikkaa. Sen jälkeen aloin menestyä koulussa. Vasta sitten ymmärsin, että tunneilla kuuntelemalla menestyin koulussa. Sain kokeista vitosia. Voisi melkein jopa sanoa, että pidin opiskelemisesta. Koska ensimmäistä kertaa elämässäni menestyin koulussa jossain muussakin aineessa kuin kuvaamataidossa tai musiikissa.

Tajusin, etten ole tyhmä.

Vihdoin tajusin, mitä minulle oltiin sanottu, kun valmistuin peruskoulusta:
“Jos olet saanut koulussa seiskoja ja kaseja tekemättä yhtään mitään, olet fiksu.”

Olisipa joku sanonut minulle tuon jo silloin, kun olin ala-asteella. Sen sijaan mieleeni jäi:

“Olet tyhmä, ahne ja laiska. Olisit kuten siskosi.”

Muutto ja muutos

Kun muutin Ouluun ja sain selvän välimatkan entiseen elämääni, aloin löytää itseni ja oman ääneni. Olin vielä kaukana siitä, missä nyt olen, mutta aloin löytää sen pienen narunpätkän villapaidasta. Sen narunpätkän, jota olen vuosikausia vetänyt, jotta saisin entisen elämäni traumat purettua ja löytäisin traumojen alta ehkä itseni.

En ole vieläkään saanut koko villapaitaa purettua, mutta Pasin tavattuani, olen alkanut päästä jo aika pitkälle.

Ouluun muuttaessani tein sen kardinaalivirheen, että jälleen kerran valitsin miehen, joka suurin piirtein huoli minut. Näennäisesti hän huoli minut, mutta tunsin koko suhteen ajan olevani yksin. Olevani näkymätön. Tuolloin minulla ei ollut oikeita keinoja tehdä itseäni näkyväksi, joten käytin niitä virheellisiä keinoja, jotka minulla oli käytettävissäni. Niitä, jotka pahensivat tilannetta.

Kun pelkäsin, että minut hylätään, ajoin toisen kauemmaksi omalla käytökselläni.

Kun en kokenut olevani tarpeeksi hyvä, vaadin myös toiselta enemmän.

Ammattikouluajalta muistan päällimmäisenä ahdistuksen. Aivan valtavan sosiaalisen ahdistuksen. Olin joutunut siihen tilanteeseen, johon en koskaan enää halunnut joutua: kouluun. Sinne, jossa oli kaikki ne pahat ja ilkeät ihmiset, jotka olivat saaneet minut tuntemaan itseni arvottomaksi ja surkeaksi. Sinne, jossa vahvistettiin kaikkia niitä ajatuksia itsestäni, jotka olin oppinut siskoltani ja peruskoulusta: olen arvoton ja huono.

Niitä, jotka olin oppinut aikuisilta: “Olisit kuin siskosi. Olet tyhmä, ahne ja laiska.”

“Olet tyhmä.”

“Olet tyhmä.”

“Olet tyhmä.”

“Vittu että olet tyhmä.”

Ammattikouluaikaan en vielä tajunnut opiskella ihmisiä. Yritin väkipakolla kuulua johonkin, johon en kuulunut. Olla sosiaalinen, vaikken ymmärtänyt, mitä on olla sosiaalinen. Olin kala kuivalla maalla ja yritin epätoivoisesti löytää jostain lätäkköä.

Enkä löytänyt sitä.

Työelämä opettaa

Kun pääsin kokeilemaan työelämää, aloin tiedostamattani opiskella ihmisiä. Kun pääsin ympäristöön, jossa oli minua selvästi vanhempia ihmisiä, en tuntenut itseäni niin ulkopuoliseksi. Vaikken sopinut joukkoon senkään vertaa. Mutten tuntenut oloani ulkopuoliseksi, koska nämä ihmiset eivät olleet uhkaavia. Tämä oli uusi ympäristö. Sellainen, josta kokemukseni ei ollut kiusaaminen ja haukkuminen. Tilanne oli uusi ja ahdistava, mutta se oli kuin pöytä olisi pyyhitty tyhjäksi. Minua ei ahdistanut ihmiset tai ympäristö, minua ahdisti tilanteen vieraus.

Ja tapani selviytyä uusista tilanteista on opiskella. Otan selvää ja yritän ymmärtää. Mitä enemmän tiedän, sitä helpompi minun on esittää normaalia. Sitä vähemmän minua ahdistaa.

Tässäkin kohtaa älyni oli avuksi: opin ihmisiä yllättävän nopeasti ja tehokkaasti. Opin näyttelemään normaalia. Opin, milloin on tilanne, jossa en osaa näytellä. Opin, että niissä tilanteissa on parempi olla hiljaa ja olla kuin ei olisikaan. En enää yrittänyt väkisin kuulua johonkin, vaan opettelin lukemaan ihmisiä ja tilanteita.

Eräs ystäväni sanoi minulle, että hän on kateellinen siitä, ettei minusta yhtään näe, kuinka paljon jokin tilanne minua ahdistaa. Että vaikutan normaalilta paikassa kuin paikassa.

Se on täysin opittu taito.

Exäni sanoi minulle, että hän häpeää minua, kun olemme ihmisten seurassa. Tätä uutta minua hän ei olisi hävennyt. Uudesta minusta hän ei olisi koskaan voinut nähdä, etten kuulu joukkoon ja olen edelleen täysin yksin väkijoukossa.

Kun Pasi sanoi, että hän haluaa elää ihan vaan tylsää arkista arkea, ymmärsin, että sitä minäkin olin aina halunnut. Olin kaksitoista vuotta yrittänyt kulkea bändiporukoissa, ex-mieheni kavereiden kanssa. Olin epätoivoisesti yrittänyt kuulua joukkoon. Mitä enemmän yritin, sitä oudompi olin. Sitä enemmän häpesin. Sitä enemmän exäni häpesi. Mutta hän ei koskaan kysynyt minulta, miksi olen niin vaikea. Hän ei koskaan kysynyt, miksi olen niin outo. Hän vain kertoi häpeävänsä minua.

Hän ei varmasti hävennyt yhtä paljon kuin minä häpesin.

Minä olen kantanut häpeää mukanani koko elämäni ajan. Hän joutui katsomaan sitä ulkopuolelta muutaman hetken. Minä jouduin elämään sitä häpeää täysin yksin.

Tuo häpeä, joka kumpuaa kaukaa lapsuudesta. Kumpuaa kaikista niistä kerroista, jolloin minut häpäistiin omaksi huviksi. Jolloin minut häpäistiin ymmärtämättömyyttään. Jolloin minut häpäistiin oman itsensä ylentämiseksi. Jolloin häpäisin itseni paljastamalla oman avoimuuteni, oman ymmärtämättömyyteni maailmasta. Jolloin häpäisin itseni, kun yritin peitellä ymmärtämättömyyttäni ja avoimuuttani. Minä elin sitä häpeää ihan joka päivä. Joka hetki.

Pasi löysi Minut

Lapsuusajan ystävien jälkeen Pasi oli ensimmäinen ihminen, jonka kanssa sain olla itseni.

Myönnettäköön, että tuossa vaiheessa olin ehtinyt oppia roppakaupalla itsestäni. Olin ehtinyt vuodessa kasvaa metrejä ja metrejä. Syvälle kuoppaan kaivettu minä oli ensimmäistä kertaa elämässään päässyt kiipeämään sen kuopan reunalle. Siinä minä roikuin kahdella kädellä ja epätoivoisesti potkin ja työnsin itseäni jaloilla ylöspäin, jotta vihdoin ja viimein pääsisin kuopasta ulos.

Pasi oli se ihminen, joka täysin tietämättään ojensi minulle kätensä ja auttoi minut siitä kuopasta ylös.

Olen ylpeä siitä, etten ole kuten siskoni. Olen todella ylpeä siitä, kuinka pitkälle olen päässyt elämässäni.

Olen kohdannut haasteita haasteiden perään. Koska en ole uskonut ansaitsevani ihmisarvoa, olen laittanut itseni uudestaan ja uudestaan tilanteeseen, jossa kuoppaa kaivetaan syvemmäksi. Tai jossa kaivan itselleni kuoppaa syvemmäksi. Mutten koskaan luovuttanut. Alitajuisesti kai tiesin aina, että ennemmin tai myöhemmin löydän sen keinon, sen asian, jolla saan itseni kuopasta ylös. Vaikka tilanne näytti kuinka synkältä, epätoivoisesti etsin keinoa kiivetä kuopasta ylös. Tiesin, että minun pitää muuttua, jotta pääsen siitä kuopasta ylös. Tiesin, että minun täytyy tehdä töitä. Kukaan ei tulisi minua nostamaan ylös, minun olisi kiivettävä ihan itse. Joten epätoivoisesti tein töitä, jotta löytäisin keinot kivuta kuopasta takaisin maanpinnalle.

Ja vaikka Pasi auttoi minua viimeisten senttien kanssa, tein sen itse. Tein sen ihan itse. Kiipesin kuopasta omin avuin.

Osasin löytää ne asiat elämääni, jotka antoivat minulle voimaa kiivetä. Terapia, ystävät, työ itseni kanssa, avoin rohkeus elää ja rohkeus elää avoimena.

Pääsin siihen pisteeseen asti, että pystyin rehellisesti sanomaan: “Et voi sanoa minulle mitään, mikä olisi pahempaa kuin mitä olen jo kokenut.”

En tiedä, olinko siinä kohtaa väärässä. Oli aika paha kuulla, että minulla on syöpä. Oli vielä pahempaa kuulla, että minulla on parantumaton syöpä.

Mutta loukkaukset ja haukkumiset eivät jää minuun kiinni. Ne asiat, jotka ovat totta, myönnän todeksi. Ne asiat, jotka eivät ole totta, tunnistan epätodeksi. En sisäistä muiden sanomia loukkauksia itseeni. En edes tiedä mahtuisiko minuun enää yhtään uutta loukkausta, minun pääni on jo täynnä niitä.

Lupa olla minä

Sen jälkeen, kun tapasin Pasin, sain tietää olevani autistinen. Yhtäkkiä sain vastauksen miljoonaan kysymykseen. Yhtäkkiä ymmärsin itseäni. Ymmärsin, miksi maailma oli niin vieras paikka. Miksi minä en kuulu tähän maailmaan, miksen ole osa tätä maailmaa. Miksi jauhelihakastike ei saa koskettaa spagettiin ja miksi pavut pitää järjestellä lautasella kokojärjestykseen.

Yhtäkkiä maailma kävi täysin järkeen. Yhtäkkiä ymmärsin, miksei maailmassa ole mitään järkeä.

Yhtäkkiä sain luvan olla minä.
Sain luvan olla outo.
Sain luvan olla ahdistunut.
Sain luvan järjestellä ruokani lautasella, miten haluan.

Ymmärsin, miksi minun oli pitänyt opiskella ihmisiä, jotta voisin näytellä olevani ihminen.

Tuo tieto ei tehnyt maailmasta yhtään sen helpompaa, mutta se teki elämästäni helpompaa. Yhtäkkiä ymmärsin, etten pysty koskaan ymmärtämään.

Mikä parasta: sain luvan olla ymmärtämättä.

Lapsuudestani nuo kolme lausetta on polttomerkitty aivoihini:

Olisit samanlainen kuin siskosi.
Mikset ole samanlainen kuin siskosi?
Olet tyhmä, ahne ja laiska.

En tule koskaan saamaan niitä pois päästäni. Mutta vuosien varrella olen oppinut, että minun ei tarvitse kuunnella tuota ääntä. Mikä tärkeämpää: minun ei tarvitse uskoa tuota ääntä.

Olen käyttänyt aikuisikäni siihen, että saisin päässäni huutavan kakofonian hiljentymään.

Vasta syövän myötä aloin ymmärtämään, että minun täytyy opetella uskomaan itseeni, arvostamaan itseäni ja olemaan itselleni myötätuntoinen. Päässäni olevat äänet eivät välttämättä koskaan hiljene, mutta olemalla itselleni armollinen, voin olla välittämättä niistä.

“Mikset ole samanlainen kuin siskosi?”

Siksi, koska minä olen minä.




0