Elämä on
Mitä on anteeksianto?

Mitä on anteeksianto?

Kirjoitin useamman postauksen anteeksipyytämisestä, mutta olen työskennellyt myös paljon anteeksiantamisen parissa.

Tiede-lehdessä oli artikkeli, jossa kerrottiin, miten viha ja katkeruus lyhentävät elinikää, kun taas anteeksianto on hyvästä.

Minä olen kantanut paljon katkeruutta ja vihaa mukanani. Jotkin asiat ovat jo jääneet tunnetasolla kylmiksi, mutta toiset asiat kuumentavat tunteita välittömästi.

Ehkä kevyimmin suhtaudun koulukiusaamiseen. En siitä enää oikein muista mitään, joten on vaikea olla vihainen tai katkera. Ymmärrän myös, että kiusaajilla oli todennäköisesti paljon enemmän ongelmia kuin minulla. Todennäköisesti he olivat minulle kateellisia.

Yläasteen lopussa minulle tuli juttelemaan tyttö, joka oli ollut samaan aikaan kanssani tarhassa. Itse en häntä edes tunnistanut, mutta kun hän kertoi, kuka hän on, muistin hänen olevan se tyttö, joka minua tarhassa kiusasi. Hän kertoi olleensa aina kateellinen siitä, miten minulla oli tarha-kuvissa nätit vaatteet ja tukka laitettu.

Tajusin, että todennäköisesti hän on syy siihen, minkä takia minulle täysin ventovieraat ihmiset kiusasivat minua yläasteella kolme vuotta. Kiusaajani olivat tulleet yläasteelle samasta koulusta, jossa hänkin oli ollut. Ehkäpä hän oli kertonut minusta valheita, koska edelleen muisti kateuden tarha-ajoiltaan.

Minun on vaikea olla tuosta vihainen tai katkera. Ja koska en ole vihainen, enkä katkera, en enää muistele tapahtuneita asioita, enkä siten enää muista niitä. Jäljet ovat toki jääneet jäljelle tavalla tai toisella.

On oikeastaan aika helppoa unohtaa ne vääryydet, jotka tehneet ihmiset eivät enää ole elämässäni. Muistot haalistuvat, muuttuvat valokuviksi. Jotain tapahtui, mutta tunneyhteyttä tapahtumiin ei enää ole.

Ehkä tämä on anteeksiantoa?

Vaikken ole hyväksynyt tapahtumia, mutta en enää usko tuntevani vihaa tai katkeruutta.

Tuoreemmat tapahtumat on vaikeita. Haavat ovat vielä paranemassa, ehkä jopa hieman auki. Kuten esimerkiksi kommentit entiseltä aviomieheltäni:

”Häpeän sinua.”

”Olen miettinyt, kuinka paljon minulla olisi rahaa, jos olisin sinkku.”

Myönnän ihan ensimmäisenä, että en ollut helpoin, enkä paras vaimo. Suutuin aivan liian helposti ja kun minä suutun, minä myös suutun. Raivo on parempi sana.

Tuona elämänaikana olin vielä täysin rikki. Yritin vasta teipata itseäni kasaan, saada jotain otetta elämästäni. En tuntenut tuossa suhteessa olevani tärkeä. Minusta tuntui, että kaikki muu meni minun ohitseni. Sen takia elin jatkuvassa limbossa. Koin, etten ole tärkeä, minulle osoitettiin monesti, etten ole tärkeä, jonka seurauksena raivostuin herkästi. Raivo oli minun tapani ilmaista mitä tahansa tunnetta. Minun suojamuurini. Kun raivostun, kukaan ei näe, kuinka rikki olen.

On todella surullista ajatella näin jälkeenpäin, että elin 12 vuotta ihmisen kanssa, jolle en kyennyt näyttämään sitä, kuinka paljon minuun sattui.

Enkä sano, että se oli huono 12 vuotta. Siinä suhteessa oli paljon hyvääkin, muuten se ei olisi kestänyt. Mutta lopulta pienet rasitusmurtumat alkoivat muuttua halkeamiksi ja asiat alkoivat murentua käsiin nopeammin kuin ehdimme niitä korjata.

Vaikkei silloinen puolisoni tiennyt, kuinka syviä haavoja hän viilsi sanoillaan, kuinka pahasti hän repi olemassaolleet haavat auki, tunnen silti vielä hitusen katkeruutta. Tunnen katkeruutta siitä, että hän iski sinne, missä minulla oli pahimmat avohaavat olemassa. Se tuntui siltä, kuin minulla olisi puukko töröttänyt rinnasta ja hän iski siihen kirveen ja moottorisahan kaveriksi.

Siksi en ole vielä pystynyt päästämään irti.

Mutta senkin aika tulee. Nämä muistot haalistuvat ja menettävät merkityksensä. Ovat vain valokuvia. Nyt voin jo katsoa niitä kuvia ja nauraa sille, kuinka pitkälle olen päässyt. Kuinka paljon parempi ja ehjempi ihminen olen nyt, kun en enää tunne olevani yksin parisuhteessa.

Joten olen pohtinut anteeksiantoa. Onko se jotain, minkä voi vain päättää ja tehdä, vai jotain, mikä tulee ajan kanssa?

Itselleni anteeksianto tuntuu olevan helpompaa niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa en ole enää tekemisissä. On vaikeampaa antaa anteeksi, jos väärin tehneen ihmisen kanssa on vielä väleissä ja tekemisissä ja jos asia on jäänyt käsittelemättä. Tai jos toinen ihminen ei ole edes ymmärtänyt tehneensä väärin.

Mutta tunnen etääntyneeni myös näistä asioista. Ajattelen niitä samalla tunnelatauksella kuin kukkienkastelua. Mutta jos lähden muistelemaan tapahtumia, tunnelataus on vielä siellä. Ei välttämättä voimakkaana, mutta on kuitenkin.

Miten näistä muistoista saa tunnelatauksen pois?

Toisaalta, minulta on kysytty, miksi en saisi tuntea vihaa tai katkeruutta. Ne ovat tunteita siinä, missä kaikki muutkin tunteet, joten miksi niitä ei saisi tuntea?

Koska Tiede-lehdessä sanottiin, että se on epäterveellistä.

Ja minä yritän elää terveellisesti.

Yritän karsia pois kaiken turhan stressin, syödä hyvin, nukkua hyvin, iloita pienistä onnistumisista ja olla onnellinen pienistä asioista. Löytää elämän merkityksellisyys omien voimavarojeni puitteissa. Eikä viha ja katkeruus sovi näihin.

Nykyisessä avioliitossani olen yrittänyt opetella unohtamaan pienet jutut. Ihmisillä tuppaa olemaan tapana kerätä asioita muistiin, kirjata ne mielessään vihkoon ja kun rikkeitä on tarpeeksi monta, heittää ne toisen ihmisen naamalle. Olen yrittänyt opetella tästä pois. Toki riidellessä tähän samaan taantuu hyvinkin herkästi, mutta yritän silti tiedostaa sen hetken, jolloin tein virheen ja taannuin.

Riitojen ulkopuolella minusta tuntuu, että olen päässyt aika hyvin tuosta listaamisesta eroon. Olen hyväksynyt sen, ettei kaikki aina mene oman logiikkani mukaan ja sen sijaan, että ärsyyntyisin siitä, voin vain hyväksyä sen. Eli opettelen pois ”taas teit näin” -ajattelumallista ja hyväksyä, että tämä on sinun tapasi tehdä tämä asia. Ihan yhtälailla, kun Helekatin tapana on huutaa pitkin yötä, nakella tavarat työpöydältä, tunkea naama kameraan, kun videopuhelu alkaa ja laittaa persaus näppäimistön päälle aina, kun yritän sitä käyttää. Jos pystyn Helekatille nauramaan, että sä olet vähän asshole, niin varmasti pystyn hyväksymään sen, että Pasin tapa toimia on jotain muuta kuin omani. Ja sen, ettei meillä aina ajatukset kohtaa, vaikka suurimman osan ajasta ajattelemme täysin samaa asiaa ja sanomme sen ajatuksen ääneen yhtäaikaa.

Koska en tunne enää itseäni yksinäiseksi, hylätyksi ja hävetyksi ja minut hyväksytään sellaisena kuin olen – joskin tietyistä ominaisuuksista tulee edelleen aika paljon sanomista – minulla ei ole tarvetta suojella itseäni hyökkäämällä. Minusta on alkanut muodostumaan terävän ja aggressiivisen ihmisen sijasta pehmeä ja mukautuvaisempi. Pasi ei tätä mukautuvaisuutta varmasti myönnä tunnistavansa, mutta itse huomaan selvän eron entiseen.

Sitten on asioita, joita ei voi hyväksyä, eikä voi antaa anteeksi. Esimerkiksi se, miten minua on kohdeltu töissä. Minun pitäisi sairauslomani jälkeen palata paikkaan, jossa en ole kokenut olleeni yhdenvertainen. Paikkaan, joss en koe saaneeni arvostusta. Minun pitäisi siis palata ympäristöön, jossa joudun joka ikinen päivä hyväksymään sen, että minua on kohdeltu ja todennäköisesti tullaan kohtelemaan epäoikeudenmukaisesti.

Toki saatan olla väärässä ja ääni muuttuu kellossa, kun töihin palaan, mutta viimeisten 14 kuukauden perusteella todennäköisyys tälle on aika olematon.

Jatkuvaa vääryyttä on mahdotonta antaa anteeksi.

Sitten on ihmisiä, joiden kanssa haluan olla tekemisissä, mutta joiden tukeen en voi kuitenkaan luottaa. Joiden kanssa en jaksa alkaa puimaan erimielisyyksiä tai eroja ajatusmaailmassa ja maailmankatsomuksessa. Joiden kanssa pitää yrittää unohtaa ja hyväksyä puutteet – puolin ja toisin – jollei halua välien menevän poikki.

Miten antaa anteeksi asiat, jotka ovat aktiivisia, mutta joita ei voi käsitellä?

Minulla ei ole vastausta anteeksiantoon. Kuten anteeksipyytäminen, anteeksianto on taito, jota vasta opettelen.

Kun en tiedä, mitä anteeksianto varsinaisesti on, sitä on myös yllättävän vaikea opetella. Anteeksianto kun ei ole mikään fyysinen asia, jota voi harjoitella samalla tapaa kuin anteeksipyytämistä. Sanat ”Annan anteeksi” eivät tarkoita mitään, elleivät ne tarkoita jotain. Enkä halua niitä sanoja sanoa, ellen tiedä tarkoittavani sitä.

Joten siis joudun lopettamaan ikävästi keskeneräiseen ajatukseen, jopa kysymykseen:

Mitä on anteeksiantaminen ja millä tapaa annetaan anteeksi?

0