Elämä on
Syöpä ja omanarvontunto: Mitkä ovat minun oikeuteni elämässä?

Syöpä ja omanarvontunto: Mitkä ovat minun oikeuteni elämässä?

Eräs työkaveri sanoi mulle, että mun kannattaisi lopettaa yrityskulttuuriaiheiset kirjoitukseni Linkkarissa. Hän oli ylipäätään sitä mieltä, että minun kokemukseni siitä, että olisin tullut kohdelluksi jotenkin epäoikeudenmukaisesti on täysin väärä. Hän sanoi, että se on täysi totuus, että aiheutan kuormaa muille poissaolollani. Niinhän jokainen sairauslomalla tai lomalla oleva henkilö tekee työyhteisössä.

Täysin totta. Olen samaa mieltä. Mutta tarkoittaako se sitä, että on oikein, että asiaa hierotaan minun naamaani toistuvasti? Varsinkin, kun ilmaisin hyvin selkeästi heti alussa tuntevani valtavaa syyllisyyttä sairauspoissaoloistani.

Kuinka montaa teistä lukijoista syyllistetään siitä, että jäätte vuosilomalle? Entä onko se teidän flunssanne sellainen asia, jonka vuoksi työyhteisön pitää tehdä sinulle selväksi, että olet kuorma työkavereillesi ja esihenkilöllesi?

Olen ollut arvoton

Olen elänyt suurimman osan elämästäni ilman omanarvontuntoa. Tai ehkäpä se on ollut, mutta se on sanonut, että olen täysin arvoton ihminen. Onkai sekin omanarvontunto, mutta se vain kertoo vääriä asioita.

Olen antanut kohdella itseäni ala-arvoisesti. Olen alistunut asioihin, joihin en ole halunnut alistua. Olen maannut alistettuna huoneen nurkassa nälkäisenä, janoisena, väsyneenä, vessahädässä tunteja ja tunteja. Päiviä.

Töissä sanoin tiimilleni aikanaan, että jos mikä tahansa minussa ärsyttää, tulkaa sanomaan siitä suoraan (asiallisesti). Sanoin, etteivät he voi sanoa tai tehdä minulle mitään niin pahaa, mitä en olisi jo kokenut. Haluan saada suoraa palautetta mieluummin, kuin että selkäni takana puhutaan minusta paskaa. Tiedän olevani hyvinkin ”valittuun makuun” sopiva ihminen. En ole millään tapaa normaali. Olen kovaääninen, suorapuheinen, tiukka mielipiteissäni, kova kiroilemaan, puhelias, sekava, ylivuotavaisen iloinen, vitsini ovat surkeita puujalkavitseja ja minä olen ainut, joka nauraa niille. Ja minä nauran niille silmät vedessä.

Tiedän siis olevani varsin ärsyttävä.

Siitä huolimatta Pasi sanoi minulle ensimmäisellä tapaamisellamme, että olen vaikuttavin ihminen, jonka hän on koskaan tavannut.

Ensitapaaminen

Tapasimme Pasin kanssa netissä. Kirjoittelimme toisillemme ja olimme kaikesta eri mieltä. Eräänä iltana Pasi kysyi, lähdenkö hänen kanssaan kaljalle. Minä sanoin, etten juo alkoholia. Pasi kysyi lähtisinkö kuskiksi. Tuolloin Pasi vielä luuli minun olevan parisuhteessa. Hän ei tiennyt, että olin eronnut paria päivää aiemmin. Normaalisti en olisi lähtenyt kuskaamaan tuntematonta miestä baariin ja takaisin, mutta olin rypenyt kolme päivää itseinhossa ja tiesin, että minun on pakko päästä kotoa ulos, etten sekoa.

Joten laitoin ystävälleni tekstarina Pasin tiedot ja käskin hänen soittaa poliisille, jos minusta ei kuulu mitään aamuun mennessä.

Juttelimme Pasin kanssa koko illan. Hän kertoi minulle asioita itsestään, joita hän ei ollut koskaan puhunut kenellekään muille. En puhunut mitään erostani. Vasta kolmen aikaan yöllä aloimme puhua siitä, mitä tämän illan jälkeen. Pasi sanoi, ettei halua pitää yhteyttä varattuun naiseen, johon tuntee vetoa. Siinä vaiheessa kerroin, etten ole enää varattu. Pasilla putosi leuka lattiaan. Hän nojasi tuolilla taakse. Laittoi kädet ammollaan olevan suun eteen. Nojasi eteen. Nojasi taakse. Nojasi eteen, taakse, eteen, taakse. Suu oli edelleen ammollaan ja kädet suun edessä.

Lopulta hän tokaisi: ”Olet vaikuttavin nainen, jonka olen koskaan tavannut.”
Hän halusi ehdottomasti tavata minut vielä toistekin.

Rasittava

Joten siis kaikesta rasittavuudestani huolimatta – rasittavuudestani, jonka Pasi kyllä täysin tiedostaa – on ainakin yksi ihminen maailmassa, joka sietää minua vuorokaudet läpeensä.

Siitä huolimatta tiedän olevan hyvinkin valikoivaan makuun sopiva henkilö. Tulen toimeen ihmisten kanssa, jotka kaipaavat syvällistä keskustelua ja sietävät huonoa puujalkahuumoria. Tosin elämässäni on ihminen tai kaksi, jotka ovat ainakin tietyiltä osin huumorintajuni kanssa samoilla linjoilla. Kyllä Pasikin aina välillä nauraa jutuilleni.
Viimeksi viime viikolla:

Radiossa soi:
”Relax, don’t do it
When you wanna go do it
Relax, don’t do it
When you wanna Come”

Tokaisin Pasille:
”Jonkun olisi kannattanut soittaa tämä biisi Louie CK:lle.”

Pasi nauroi vedet silmissä pitkän aikaa.

Oikeus outouteen

Vaikka olenkin outo ja normaaliin yhteiskuntaan sopimaton persoonallisuus, tiedän nykyään, että minulla on täysi oikeus olla olemassa siinä missä kuka tahansa Teistä. Minulla on oikeus samoihin ihmisoikeuksiin. Minulla on oikeus olla sellainen kuin olen tulematta kiusatuksi, syrjityksi, alistetuksi, pahoinpidellyksi, raiskatuksi, haukutuksi tai minkään muun ihmisarvoani loukkaavan toiminnan kohteeksi. Siitä huolimatta, että olen syöpäsairas ja taakka yhteiskunnalle, sekä läheisilleni.

Aina en uskonut näin.

Joten jos koen elämässäni jotain, minulla on mielestäni oikeus puhua siitä. Minulla on oikeus kirjoittaa siitä. Ymmärrän täysin, ettei kaikki siitä pidä. Ymmärrän täysin, että jokaisella työpaikkakiusaamisaiheisella postauksellani ammun itseäni nilkkaan. Joka kerta, kun kirjoitan jotain työpaikastani tai työnantajastani olen askeleen lähempänä irtisanomista.

Varmasti ne paperit minua jo odottavat, kunhan sairauslomalta palaan.

Tiedän täysin, ettei kukaan halua palkata henkilöä, joka kirjoittelee tällaisia asioita. Joten ymmärrän sen, että työkaveri halusi varoitella minua. Hiljentää minut. Mutta hänen muun viestinnän perusteella olen ymmärtänyt, että hänen perimmäinen syynsä näihin varoitteluihin on se, että hän haluaa vahvasti pitää työnantajan puolia ja olla heille lojaali.
Se on hänen oikeutensa.

Lojaalius

Itse olin työnantajalle uskollinen ja lojaali 9,5 vuotta. Mutten kokenut saavani samaa lojaaliutta takaisin enää tässä vaiheessa, vaikka kyse oli elämästä ja kuolemasta.

En sano, etteikö työnantaja olisi ollut minua kohtaan reilu aiemmin. Sain nykyisen tehtäväni, kun minulla meni työtapaturmassa lonkka rikki. Pääsin sairauslomatuuraajaksi. Minulle sanottiin, ettei minua vakinaisteta tähän tehtävään, koska olen Oulussa. Tiimi on Helsingissä, minun täysyisi myös olla Helsingissä. Tätä työtä ei voi tehdä Oulusta käsin.

Mutta niin vaan tein täitä Oulusta käsin ja niin vaan todistin, että se on mahdollista. Ja työnantaja palkitsi minut vakinaistamalla minut tähän tehtävään. Olen siitä ikuisesti kiitollinen. Olen nauttinut työstäni suunnattomasti.

Mutta se ei riitä, että yhdesti tekee oikein. Jokainen meistä joutuu elämään tiettyjen sääntöjen rajoissa. Kun käyn kaupassa, minun täytyy maksaa ostokseni ihan joka ikinen kerta. Ei riitä, että teen sen silloin, kun kauppias on minulle erityisen ystävällinen.

Ei minulla ole oikeutta viedä kaupasta kahta kiloa herneitä, koska olen syöpäsairas. Eikä kauppiaalla ole oikeutta kieltää minua tulemasta ostoksille, koska olen syöpäsairas.

Silti olen töissä joutunut kohtaamaan sen, että sairaudestani tehdään asia, jonka perusteella minua on kohdeltu epäasiallisesti ja epäoikeudenmukaisesti.

En mielestäni ole edelleenkään mitenkään epälojaali työnantajaa kohtaan. Olen rehellinen. On työnantajan vastuulla toimia siten, ettei kukaan tunne tulleensa syrjityksi tai kohdelluksi epäoikeudenmukaisesti. Minä kirjoitan siitä, mitä minulle tapahtuu, miltä minusta tuntuu, miten minä näen ja koen elämäni. Jokaisella elämässäni olevalla taholla on mahdollisuus vaikuttaa siihen, millaisista kokemuksista kirjoitan. Ovatko kokemukseni sellaiset, että työnantaja on tukenut minua elämäni pahimman haasteen keskellä. Vai ovatko kokemukseni jotain muuta.

Oikeudenmukaisuus

Olen ollut aina vahvasti oikeudenmukaisuudentuntoinen ihminen. En itseäni kohtaan, mutta muita kohtaan. En ole hyväksynyt epäoikeudenmukaista käytöstä.

Kun koin tulevani syrjityksi työpaikalla, päälimmäisenä mielessäni oli se, että jos näin kohdellaan syöpäsairasta henkilöä, millä tavoin työnantaja antaa kohdella muita ihmisiä.

Vaikken ole odottanut minkäänlaista erityskohtelua – en pyytänyt edes minkäänlaista joustoa ennen helmikuun puoliväliä – odotin, että minua kohdeltaisiin ihmisenä. Olisin ajatellut, että kokemukseeni epäasiallisesta käytöksestä saatettaisiin jopa suhtautua hitusen pehmeämmällä kädellä. Toisin kävi. Vastaanotto toistuviin keskustelupyyntöihini oli hiljaisuus. Kun vihdoin esihenkilötason henkilö pyysi palaveria ja sai sen aikaiseksi, minua oli vastassa todella kylmä kyyti. Myötätunnosta ei ollut tietoakaan ja minulle tehtiin heti selväksi, että työnantajan tuki on täysin syrjijän puolella.

Minulla paloi käpy. Näin ei voida kohdella ihmisiä. Jos minut kohdataan näin, minun jälkeeni tuleva henkilö kohdataan näin. En voi hyväksyä sitä, että tällainen käytös saa jatkua. Minä ehkä jaksan taistella ja pitää puoliani, mutta se seuraava henkilö tuskin jaksaa.

Yhtälailla, kun puhun minulle tehdyistä hoitovirheistä, jottei kenellekään muulle pääsisi enää käymään näin.
Samalla tavalla yritin pitää huolen siitä, ettei työyhteisössä hyväksyttäisi syrjintää millään tasolla.

Kirjoittamisen motivaatiot

Minä todellakin haluaisin kirjoittaa positiivisempia asioita. Enkä sano, että työelämästä kirjoittamani asiat olisivat pelkästään omaan työnantajaani liittyviä asioita: päinvastoin. Olen jutellut muiden ihmisten kanssa, laittanut mieleen muiden kokemuksia. Seurannut vierestä, miten Pasi kokee oman työnantajansa. Ei mitenkään positiivisesti.

Kirjoitukseni ovat koosteita suuremmasta kokonaisuudesta. Olen todennut, että samanlaisia asioita tapahtuu paikasta ja alasta riippumatta. Näiden perusteella olen vetänyt johtopäätöksen siitä, että tietyt asiat ovat universaaleja ja kirjoitan näistä aiheista yleisesti. Välillä käytän omaa tai jonkun toisen ihmisen kokemusta esimerkkinä.

Omanarvontuntoni on tässä kohtaa niin vahva, etten osaa olla hiljaa. Oikeudenmukaisuuden tunne on ohjannut minua sitäkin enemmän. Kukaan ei saisi joutua kokemaan vääryyttä. Ja jos minä olen sitä kokenut, en varmasti ole ainut, enkä tule olemaan ainut. Kaikki kaipaavat muutosta, mutta kukaan ei ole valmis vetämään sitä. Mutta minun omanarvontuntoni ja oikeudenmukaisuudentajuni ovat pakottaneet minut hakkaamaan itseäni kirveellä päähän uudestaan ja uudestaan. Siitä huolimatta, että minua on uudestaan ja uudestaan pyydetty lopettamaan kirjoittaminen.

Siitä huolimatta, että työterveyden kautta sain työnantajalta sellaisia terveisiä, että työnantaja on lähtenyt taistelemaan minua vastaan, koska kokee minut uhkana maineelleen.

Tähän reagoin nauramalla. Hullujahan he ovat, jos näin ajattelevat. Kuten olen monesti kirjoittanut: yritysjohto on vastuussa yrityksen maineesta. Jos yritysjohto hyväksyy sen, että suurisuista syöpäpotilasta kohdellaan kuin paskaa, silloin saattaa käydä niin, että se suurisuinen syöpäpotilas alkaa räntätä aiheesta kenelle tahansa, joka vaan jaksaa kuunnellta.

Olisi siis kannattanut valita uhri paremmin. Sellainen, joka olisi laittanut terveytensä ennen oikeudenmukaisuudentunnettaan. Sellainen, joka ei uskalla sanoa mitään, koska haluaa turvata tulevaisuutensa.

En edes alkanut kirjoittamaan tietoisesti. Tämä tapahtui täysin vahingossa. Aloin purkamaan ajatuksiani ja jostain syystä ihmiset lukivat niitä. Minkä johdosta kirjoitin lisää. Eikä tämä ollut ensimmäinen vaihtoehto omanarvontuntoni ylläpitämiseksi. Yritin saada aikuismaista ja asiallista keskustelua aikaiseksi, mutta ilmeisesti ketään ei kiinnostanut, kun keskustelua ei saatu aikaiseksi.

Lopulta, kun työnantaja oli valmis keskustelemaan, minä olin niin syvällä tervahaudassa, että jopa työterveyslääkäri suositteli, että otan täydellisen pesäeron työnantajaan. Täysi radiohiljaisuus, ei mitään kontaktia.

Joskin työnantaja on yhteydenottokielloista huolimatta pyytänyt minua tekemään töitä sairauslomalla.
Siitä huolimatta, että minulla on työpuhelin ja käyttäjätunnukset suljettu.

Ole hiljaa, älä kirjoita

Se, että minua neuvotaan olemaan hiljaa oman itseni vuoksi, tuntuu lähinnä loukkaavalta. Ihan kuin olisin niin tyhmä, etten tajua, kuinka suurta hallaa itselleni aiheutan. Todellakin tiedän. Se raastaa, puukottaa ja polttaa sielua etenkin öisin. En edes uskalla ajatella, millaista paskaa minulle on tulossa niskaan sitten, jos pääsen palaamaan takaisin työelämään. Minun täytyy olla mielenvikainen, kun teen tämän itselleni.

Mutta. Minulla on edelleenkin se sitkeä omanarvontunto. Vaikka se monesti jää kaiken maailman turhien tunteiden alle piiloon, se on silti olemassa ja se on vahva. Viime vuonna se jäi täysin syyllisyydentunteen alle. Kadotin oman arvoni, koska tunsin niin valtavaa syyllisyyttä. Kun sain itselleni tilaa ajatella, omanarvontunto tuntui räjähtävän jostain syvältä paskakasasta esille. Ehkäpä jopa vahvempana kuin koskaan ennen.

Tuijotan kuolemaa silmiin

Enkä voi kieltää, etteikö kuolemaan valmistautuminen olisi ollut suuri katalysaattori siinä, kuinka vahvasti olen takertunut omanarvontuntooni. Ihmisellä näkemys elämästä muuttuu kummasti, kun järjestelee asioita omaa kuolemaansa varten. Olen pohtinut hyvin paljon sitä, millaisen haluan loppuelämäni olevan. Jos minulla ei ole paljoa aikaa käytettävänä, haluanko ihan oikeasti käyttää sen siihen, että annan kohdella itseäni kynnysmattona? Vai taistelenko kynsin ja hampain omien ja muiden ihmisten oikeuksien puolesta.

Enkä voi kieltää, etteikö minulla olisi hyvinkin ”haista paska” -asenne loppuelämääni kohtaan. Ei siis haista paska elämä, vaan haistakaa paska kaikki, jotka ette osaa olla ihmisiksi. Haista paska seuraamukset, jotka tulevat siitä, että puolustan itseäni.

Minulla on muutama vuosi aikaa elää, joten ihan yksi ja sama, kuinka pahasti itseäni hakkaan kirveellä ja ammun kiväärillä. Sillä ei ole mitään maailman väliä, koska en elä tarpeeksi pitkään, että joutuisin vastaamaan seuraamuksista.

Enhän minä tiedä, pitääkö se paikkaansa, mutta sellainen olo minulla on ollut jo pitkän aikaa.

Vaikea suojautua tulevalta, kun ei usko tulevaan.

Oma paikka maailmassa

En ole löytänyt paikkaani maailmassa. En ole lähelläkään löytämässä sitä. En usko, että minulle on paikkaa olemassa.

Pelkään, että jos pysyn hengissä, kaiken tämän jälkeen jään täysin tyhjän päälle. Olen työtön hylkiö, jota kukaan ei huoli. Joudun takaisin samaan työttömyyslimboon, josta pääsin eroon kymmenen vuotta sitten.

Siitä huolimatta minulla on omanarvontunto, joka sanoo, että minulla on oikeus samoihin ihmisarvoihin kuin Sinullakin.

Vaikka olenkin parantumattomasti syöpäsairas taakka.


1

1 thought on “Syöpä ja omanarvontunto: Mitkä ovat minun oikeuteni elämässä?

    • Pelkkää asiaa, ihmisen suurin arvo on omanarvontunto, ei siis se miten muut sinua kohtelevat vaan se, että kuinka kohtelet ja annat muiden kohdella itseäsi. Siinä tilanteessa ei ole nöyristelylle sijaa, jos olet tosissasi ja sinut itsesi kanssa… Itse asiassa on säälittävää kuinka monet ihmiset nykyään ’myyvät sielunsa’ vaikka rahasta, maineesta taikka jonkun suosiosta, kun kaiken lopuksi on luvassa vaan tyhjää ja pimeää… Näin itse uskon ja sen myötä noudatan myös itse vastaavanlaista suhtautumis- ja ajattelutapaa… Tsemppiä, pidä pintasi ja oma puolesi, ’se joka myy sielunsa pirulle niin pyllistää enkeleille’…😋

Comments are closed.