OYS Osastolla 11

Viimeksi viivyin OYSissa tutkimusten takia kesäkuussa 2020, jolloin jouduin kestämään kuusi yötä ja lopulta lähdin puoliväkisin takaisin kotiin.

Olen selvinnyt tästä reissusta läppärin, nopean mobiililaajakaistan, suoratoistopalvelujen ja hyvän puhelimen ansiosta.

Pääsin katsomaan molemmat Leijonien pelit lähes ongelmitta. Olen katsonut kymmenen elokuvaa.

Muistan vielä, kun olin osastolla kymmenen vuotta sitten korvatulehduksen takia. En voinut tehdä muuta kuin pelata puhelimella pasianssia. Mobiililaajakaista oli tuolloin vielä liian kallis, puhelimeni oli liian halpa, sairaalassa kännyköiden käyttö oli enemmän tai vähemmän paheksuttavaa. Tuolloiset kolme yötä olivat täyttä tuskaa.

Olen kotikissa, en siedä olla poissa kotoa. Teknologia on tuonut tärkeän harhautuksen elämään.

En tiedä, miten olisin selviytynyt viimeisestä vuodesta ilman sitä.

Minulla on käytössäni koko tiimi eri alojen asiantuntijoita. Ongelmastani on soiteltu ympäri Suomen ja etsitty tietoa kansainvälisistä tutkimuksista ja kirjallisuudesta. Eri alojen asiantuntijat ovat olleet miettimässä oireiden juurisyytä ja pohtineet, millaisin kokein teoriat voidaan vahvistaa todeksi.

Eri tutkimuksiin erikoistuneet hoitajat ovat olleet pitämässä huolta, että kaikki sujuu hyvin. Osastolla hoitajat tulevat paikalle napin painalluksella, oli kyse sitten kipulääkkeistä, vesikannusta tai mistä tahansa muusta.

En osaa pyytää apua, enkä varsinkaan ottaa sitä vastaan. Minua suorastaan hävettää, kun joudun painamaan nappia ja pyytämään lusikkaa tai täydennystä vesikannun. Niitä kun ei koronarajoitusten vuoksi saa itse käydä hakemassa.

On mielenkiintoista, kuinka helppoa ja itsestäänselvää on ottaa apu vastaan silloin, kun se on jotain, mitä ei itse voi tehdä.

Mutta kun pitäisi pyytää vettä kannuun, odotan janoisena kunnes hoitaja tulee käymään jonkin toisen asian vuoksi, enkä silti välttämättä kehtaa pyytää vettä kannuun.

Minkä takia on niin vaikeaa ottaa apua vastaan?

0