Pelko

Olen viime aikoina miettinyt paljon pelkoa.

Miten hyväksyä se. Miten sanoitaa se siten, että muut ymmärtävät. Miten hyväksyä se, ettei kaikki ymmärrä. Ja kuinka paljon oma pelkoni kuormittaa muita.

Hyväksyminen on prosessi, olen yrittänyt hakea siihen apua, löytää vertaistukea. Myöntänyt itselleni, että saan pelätä.

Sen sanoittaminen on vaikeaa. Aiemmin olen vitsaillut siitä todella rankalla mustalla huumorilla. Hyväksymisen myötä olen yrittänyt vakavoitua pelon ääreen, mutta en löydä sanoja. Katastrofaaliset ajatukset ovat päälimmäisenä mielessä, kuin musta verho, jonka läpi ei näe, jolloin pelosta puhuessani möläyttelen näitä ylidramaattisia ajatuksia.
Tuijotan kuolemaa silmiin.
Yritän pysyä hengissä!

Nämä ajatukset pitäisi muuttaa ymmärrettäviksi lauseiksi: Minua pelottaa:
Että syöpä leviää
Etteivät hoidot toimi.
Että teen itse jotain sellaista, minkä takia syöpä pahenee.

En ole vielä päässyt niin pitkälle, että tietäisin, miten hyväksyä se, etteivät kaikki ymmärrä. Tai miten en enää kokisi valtavaa syyllisyyttä siitä, että kuormitan muita.

Olisi hyvä myös tunnistaa, milloin pelko on aiheellista ja milloin aiheetonta.

Tiedän kuitenkin, että jokainen meistä elää tällä hetkellä pelon kanssa.
Sen sanoittaminen ja siitä keskusteleminen on tärkeää meille kaikille.

0