Elämä on
Positiivinen lapsettomuus

Positiivinen lapsettomuus

En ole koskaan halunnut lapsia.

En edes pidä lapsista.

Älä kuitenkaan vielä lopeta lukemista ja leimaa minua hirviöksi.

Pitkään ajattelin, että joskus teen lapsen tai lapsia. Se oli ajatus, joka tuli yhteiskunnasta ja kulttuurista, ei omasta halustani. Ajattelin, että se on asia, jonka kaikki tekevät ja minäkin teen joskus.

Mitä vanhemmaksi elin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, etten halua lapsia.

Asetin itselleni mittapuun: niin kauan, kun pidän enemmän kissoista kuin lapsista, minun ei ole mitään järkeä tuoda maailmaan elämää, jonka pilaan ja tuhoan.

Luulen, etten pidä lapsista siksi, koska en itse muista olleeni lapsi. Koin, että minulta vaadittiin aikuisen kykyä ajatella ja toimia, vaikkei minulla ei ollut mitään oikeuksia. Kun en muista itseäni lapsenomaisena, en osaa samaistua lapsiin. Vaikka siskonpojat olivat aikanaan ihan luttania ja hauskoja, en osannut leikkiä heidän kanssaan. Minulla ei riittänyt mielikuvitus, eikä edes kiinnostus. Eli lapset tietyssä iässä, tietyssä määrin ovat ihan hassuja, mutta vain vierestä katsottuna.

Edellisen avioliittoni loppuvaiheilla entinen mieheni alkoi haaveilla lapsesta. En tiedä johtuiko se siitä, että hän halusi paikata suhdettamme, vai tuliko hänellä kissa versus lapsi mittari täyteen.

Tuolloin tulin entistä vakuuttuneemmaksi siitä, etten halua lapsia.

Silti minulle sanottiin, että kyllä minä vielä muutan mieleni.

Aina on hyvä aika tehdä lapsia.

Kyllä sitä omaa lasta sitten rakastaa kaikella sydämellä.

Niin varmasti rakastaa. En yhtään epäile sitä. Jos olisin lapsen saanut, olisin saattanut olla erittäin hyvä äiti. Ainakin olen erikoislaatuisen hyvä äiti kissoilleni.

En sano, että se on sama asia, mutta mielestäni pidän kissoistani parempaa huolta kuin osa pitää omista lapsistaan. Tietyin osin ainakin parempaa huolta kuin minusta on pidetty. Vaikkei kissat olekaan sama asia kuin lapsi, minulle ne ovat kaikki kaikessa.

Miehenikin on sen todennut muutamaan otteeseen: ”Kyllä mä tiedän, että noi kissat ovat sulle tärkeämmät kuin minä!”

En ehkä itse menisi noin pitkälle, mutta fakta on, että kissat ovat olleet elämässäni kuusitoista vuotta, Pasi vasta seitsemän. Joten onhan tässä ehtinyt aika vahva tunneside muodostumaan. Varsinkin, kun olen hullu kissanainen, joka pitää omia kissojaan omina vauvoinaan.

Joten olen siis rakastanut kissojani kaikella sydämelläni. Uskon, että minun tarpeeni elää kissojen kanssa on sama tunne ja tarve, joka normaaleille ihmisille tulee vauvoista ja lapsista. Minun äidinvaistoni heräävät näiden karvaisten öllien kanssa. Sitten kun näistä aika jättää, minun on pakko saada uusi tai uudet vauvat. Karvaiset sellaiset. En pysty elämään ilman.

Tässä vaiheessa pidätte minua varmasti hulluna, tiedostan itsekin ajatusmaailmani absurdiuden.

Ihanaa on kuitenkin se, ettei meidän kaikkien tarvitse olla samanlaisia. Maailmassa on tilaa kaikenlaisille ihmisille.

Vaikka tavatessamme kerroin Pasille, etten koskaan halua lapsia, Pasi ei minua uskonut. Hänellä oli sama ajatus kuin kaikilla muillakin: kyllä minulla mieli muuttuu joskus.

Vannoin ja vakuutin, ettei mieli muutu, mutta Pasi ei sitä tainnut koskaan uskoa.

Sen takia pelkäsin kyseistä keskustelunaihetta. Pelkäsin, milloin Pasilla herää vanhemman vietit ja hän alkaa puhua lapsien tekemisestä. Olemme molemmat jo siinä iässä, että niitä olisi pitänyt tehdä jo tai pitäisi alkaa kiireellä tekemään. Meidän kohdallamme kyse tuskin olisi edes ollut siitä, että tehdään lapsi, vaan katsotaan, onnistuuko se.

Lapsiahan ei tehdä, niitä saadaan.

Joten kun kuulin syövästä, minulla putosi valtavan suuri kivi sydämeltä: nyt tätä keskustelunaihetta ei tarvitse pelätä. Kohtalo on sinetöity.

Toki kävimme kyseisen keskustelun, se oli pakko käydä. Päädyimme siihen tulokseen, että jos olisimme lapsia halunneet, olisimme niitä jo yrittäneet saada.

Elämme kuten lapset, emmekä halua elintapojamme muuttaa. On mukavaa pelata päivät pitkät videopelejä ja syödä karkkia, sipsejä ja jäätelöä, milloin huvittaa. On kivaa, kun kauppaostokset ovat pelkkää naposteltavaa. On mahtavaa, kun ei tarvitse olla vastuussa kenestäkään muusta kuin toisistamme, kun ei tarvitse pitää huolta jostakusta vuorokauden ympäri.

On ihanaa, kun saa vihdoin olla lapsi.

Itselläni vaakakupissa painaa erityisesti se, etten ole koskaan ehtinyt elää normaalia elämää. Elämäni on aina ollut kaaosta, tavalla tai toisella. Elämäntavoitteeni ovat kaikki tähdänneet siihen, että saisin oman elämäni rauhoittumaan. Että elämä edes hetken olisi vain sitä, että istuu sohvalla ja kaikki on hyvin.

Kun sain lopulta elämäni järjestykseen, ehdin sitä elämää elää vain hetken ennen kuin kaaos palasi.

Joten kaiken kaaoksen keskellä haluan vain istua sohvalla, syödä jäätelöä ja olla lapsi.

Joten jos syövästä oli jotain iloa, se oli tämä.

Minun ei tarvitse enää olla muiden silmissä se ikääntyvä haahaka, jota täytyy painostaa lasten tekoon, koska hän on kohta liian vanha toteuttamaan ainoan tehtävänsä maailmassa: lisääntyä.

Mistä puheenollen. Minua on aina naurattanut se, miten kaikista on ihan ok puuttua meidän seksielämään sanomalla: ”Tehkää nyt niitä lapsia!” Sehän on sama kuin: ”Jättäkää ehkäisy ja alkakaa nyt paneskella kuin pienet puput!”

Nyt pääsen vihdoin sanomaan takaisin kaikille niille ihmisille, jotka yrittävät painostaa minua lapsentekoon: minulla on syöpä, kohtuni on sädetetty rusinaksi, munasarjani tuskin toimivat, en voi saada lapsia.

Ikävä kyllä, kukaan ei ole enää tuputtanut ideaa lapsista minulle. Minä suorastaan odotin innosta kihisten sitä päivää, kun pääsen sanomaan, että aina ei ole oikea aika tehdä lapsia.

Esimerkiksi silloin, kun sinulla on syöpä.

Meillä kaikilla on omat tarpeemme. Todella monella tulee tarve olla vanhempi, saada miniversio itsestä ja nähdä, kuinka se miniversio kasvaa aikuiseksi. Olla ylpeä siitä, millaisen ihmisen sai tuotua maailmaan.

Minulla ei sitä tarvetta ole koskaan ollut, enkä usko, että sitä koskaan tulee. Minulla on tarve halia ja pussata kissoja, rutistaa ja vötvöttää.

Työntää naama kissan niskaan ja hengittää syvään.

0