Ajatuksia
Sananvapaus vs lojaliteettivelvoite: Miksi jatkan kirjoittamista?

Sananvapaus vs lojaliteettivelvoite: Miksi jatkan kirjoittamista?

Postaukseni omanarvontunnosta herätti Linkkarissa keskustelua snanvapaudesta. Mitä saan lain mukaan sanoa ja mitä en? Olen tätä itsekin pohtinut ja kysyin aikanaan asiaa ihan Pro-Liiton asiamieheltä.

Hänen mukaansa saan puhua omasta kokemuksestani, eikä yrityksen kunniaa voi loukata.

Olen kuitenkin pyrkinyt olemaan kirjoittamatta suoraan omista kokemuksistani työpaikalla. Mitä enemmän olen kirjoittanut elämästäni, sitä vaikeammaksi tulee vältellä aihetta. Kokemukseni työpaikalla ovat olleet todella suuri osa syöpäkokemustani. Se on ollut pahin kokemus koko tässä rumbassa.

Kaikki muu kun on laitettavissa huonon onnen ja välinpitämättömyyden piikkiin, mutta työssä kokemiani asioita en kykene ymmärtämään.

Ymmärrys kiusaajaa kohtaan

Minulla ymmärrys riitti hyvin pitkään, kunnes kohtelu muuttui niin käsittämättömäksi, että jopa minulla tuli mittari täyteen ja raja vastaan. Kykenen ajattelemaan asioita ja tilanteita monelta eri näkökulmalta ja laajemmassa kuvassa, mutta siitä huolimatta tilanne meni niin käsittämättömäksi, että minulla loppui ymmärrys kesken. Koska ymmärsin toista osapuolta liikaa, olin antanut tilanteen jatkua liian pitkään. Olin hänestä huolissaan, mietin hänen hyvinvointiaan. En halunnut olla hankala. En halunnut pahoittaa hänen mieltään.

Enkä kaikkien syöpähoitojen jälkeen ja aikana edes jaksanut ajatella asiaa liiaksi.

Kokemukseni on ollut niin paha, että minun on todella vaikea olla kirjoittamatta aiheesta. Minulle tekee fyysisesti pahaa, kun joudun sensuroimaan sanomisiani. Kun en voi suoraan ja rehellisesti kertoa, miten minua kohdeltiin ja miten minä olen sen kokenut. Voin puhua yleisesti, mutta se ei ole sama asia. Jos en voi sanoittaa tarkasti minulle tapahtuneita asioita, en voi purkaa niitä ulos mielestäni.

Enkä missään tapauksessa halua haukkua työnantajaani, tai ketään muutakaan. Se ei ole kirjoittamiseni tarkoitus. Minua harmittaa se, että joudun kirjoittamaan negatiivisista kokemuksista. Paljon mieluummin kirjoittaisin edelleen niitä samoja positiivisia kirjoituksia, joilla aloitin Linkkarikirjoitteluni.

Mutta osa oikeudentajuani ja omanarvontunnettani on se, että minun täytyy saada olla rehellinen niistä asioista, jotka olen kokenut.

Ei ole millään tavoin oikein, että minä en saa puhua kokemuksistani siksi, että minua väärin kohdellut osapuoli ei siitä pidä. Jokainen on vastuussa omasta käytöksestään. Minulla on oikeus puhua omista kokemuksistani, vaikka toinen osapuoli olisi asiasta täysin eri mieltä. Vaikka hänellä olisi kuinka hyvät perustelut.

Minun kokemukseni on minun kokemukseni

Jouduin myös eräälle minun läheiselle ihmiselle sanomaan tiukasti, että minun kokemukseni ovat minun kokemuksiani ja minulla on oikeus kirjoittaa niistä. Hänen näkemyksellään tai perusteluillaan ei ole mitään väliä, koska kyseessä on minun kokemukseni. Hän voi kirjoittaa perusteluistaan oman blogin tai vaikka kommentoida alle. Mutta hänen perusteluillaan ei ole sijaa kirjoituksessa, joka kertoo minun kokemuksestani.

Olen koko elämäni vähätellyt kokemaani sillä, että perustelen asiat muiden puolesta. En halua sitä enää tehdä. Ja ensimmäinen askel siihen on se, etten niitä ajatuksia kirjoita ylös. Vaikka kuinka mielessäni perustelisin ja ymmärtäisin, minun ei ole pakko ymmärtämisellä ja perusteluilla vähätellä omaa kokemustani teksteissäni.

Eräs kommentoi Linkkarissa, että työnantaja painosti häntä postaamaan Linkkarissa valheellista kuvaa elämästään. Ettei olisi saanut kertoa joutuneensa töiden takia sairaalaan. Ei olisi saanut kertoa, kuinka ihanaa on päästä lomalle tai kuinka paljon ahdistaa, että loma loppuu. Olisi pitänyt antaa sellainen kuva, että töissä on ihanaa olla, vaikka totuus oli jotain muuta.

Minä en pysty sellaiseen. En pysty antamaan valheellista kuvaa elämästäni.

Työnantajan käytös minua kohtaan on ollut pahinta koko syöpäkokemuksessani. Se on ollut pahinta siksi, että he ovat tienneet, mitä tekevät. Ja jos eivät tienneet alunperin, he ovat tienneet siitä kuukausia, enkä koe heidän edes yrittäneen korjata asiaa. Heidän suunnaltaan on ollut täysi radiohiljaisuus, elleivät he ole tarvinneet minulta jotain. Sitten heistä on kyllä kuulunut, kielloista huolimatta.
Yhteydenotot eivät ole edes alkaneet: ”Olen pahoillani, että häiritsen sinua sairauslomallasi, mutta…”
Itselleni ei tulisi mieleenkään häiritä ihmistä hänen lomallaan pyytämättä anteeksi häiriötä.

”Tulehtuneessa” tilanteessa tällaisella unohduksella on kauaskantoiset seuraamukset. Se tuntuu minusta siltä, ettei minulle anneta minkäänlaista ihmisarvoa. Että olen pelkkä haitta, pelkkä pakollinen paha.

Pääni tyhjentämistä

Minulla on pakottava tarve saada kaikki tämä teksti päästäni ulos. Ja sen tekstin on pakko olla minulle totuudenmukainen. Minun totuuteni. Minun kokemukseni.

En anna enää sijaa muiden ymmärtämiselle, en anna enää ymmärryskykyni mitätöidä omia tunteitani.

Olen entisessä elämässäni antanut ihmisten alistaa itseäni. En suostu siihen enää. Syöpäsairaana, syöpähoitojen keskellä, ajattelin enemmän työnantajaani kuin itseäni. En suostu siihenkään enää. Silloin alistin itse itseni ja annoin työnantajan alistaa itseni.

Nyt siis kirjoitan oman kokemukseni, oman totuuteni.

Tuli mikä tuli.


Ylen artikkeli naisten kielletystä aggressiosta

Yle: Netta Brandt masentui, kun vihaisuutta ei saanut näyttää – hän ja sadat muut naiset kertovat, miltä tuntuu, kun suuttuminen kielletään



Pro-liiton artikkeli kokemuksestani työpaikalla

Pro-Liitto: Miten yhdistää vakava sairaus ja työ?



MeNaisten artikkeli syöpään liittyvästä taistelupuheesta

MeNaiset: Maaritin kaulasta löytyi kasvain, ja sitten syöpä levisi – nyt hän kertoo, miksi syöpäsairaalle ei kannata puhua taistelusta

0