Elämä on
Sosiaalinen ihan vahingossa

Sosiaalinen ihan vahingossa

Vaikka olen toisaalta ollut niin väsynyt, etten pahemmin jaksa olla sosiaalinen, olen silti huomannut olleeni yllättävän sosiaalinen. Olen myös huomannut nauttivani tuosta yllättävästä sosiaalisuudesta.

Saatan vastailla viesteihin todella huonosti ja jättää vastaamatta puhelimeen, mutta huomaamattani olen alkanut hakea lähempää ihmiskontaktia.

Tutustuin Linkkarin kautta erääseen Oululaiseen naiseen, jona kanssa kirjoittelimme viestejä jonkin aikaa. Lopulta hän kutsui minut kylään. Ajattelin ensin, etten tiedä jaksanko. Tuolloin olikin kaikenlaista ongelmaa, oiretta ja hälinää, joten asia jäi muhimaan.

Lopulta kuitenkin sain aikaiseksi lähdettyä ja yllätyin todella iloisesti. Tuo lähteminen kannatti. Linkkariviestien takaa löytyi todella mukava ihan oikea ihminen.

Huomasin myös kaipaavani kontaktia erääseen todella sympaattisen oloiseen henkilöön, jonka luona kävimme Pasin kanssa kahvilla useampi vuosi sitten. Hänen miehensä oli Pasiin yhteydessä ja tarjosi meille lippuja Qstockiin. Pasin kanssa pohdimme, että idea lienee tullut hänen vaimoltaan. Harvemmimpa miehet tällaisia ideoita saavat.

Mutta tuon jälkeen halusin soittaa tuolle ihanalle naiselle, joka miehensä kanssa oli halunnut meitä ilahduttaa. Yritin soittaa, mutta salatun numeroni vuoksi minua luultiin puhelinmyyjäksi. Yritin saada aikaiseksi kirjoitetua jonkinlaisen viestin, mutten osannut ilmaista ajatuksiani sanoiksi asti. Naapuri auttoi minua tässä ja lopulta sain viestin lähetettyä ja sain vastaukseksi aivan mielettömän ihanan viestin takaisin.

En osannut siihen vastata mitään, mikä on hieman outoa. Kirjoitan täällä valtavan pitkiä jaarituksia ja jorinoita, mutten osaa kirjoittaa viestiä. Mitä ihmettä?

Viestittelyn vaikeus

Ongelmanahan on se, että olen introvertti. En ole sosiaalinen, enkä osaa olla sosiaalinen. Sosiaaliset taitoni ovat hyvinkin lapsen kengissään edelleen. Osaan kyllä näytellä sosiaalista, mutten sitä loppupeleissä kuitenkaan ole. Olen aidosti sosiaalinen vasta sitten, kun tunnen oloni toisen ihmisen kanssa niin rennoksi, että voin olla suurinpiirtein oma itseni. Pasin kanssa olen pystynyt olemaan oma itseni heti alusta alkaen ja Naapurinkin kanssa olen sitä nykyään aika pitkälle. Molempien kanssa silti piilotan itsestäni surun, masennuksen, epätoivon ja muut heikkoutena kokemani tunteet. Ne pyrin pitämään itselläni ja käsittelemään sitten, kun olen itsekseni. Toki Pasin seurassa olen antanut itseni romahtaa monen monituista kertaa. Mutta jos pystyn sen välttämään, teen sen.

Pasin, Naapurin ja uuden ystävyyden kanssa olen silti yhtä sosiaalisesti taidoton, mitä olen muutenkin.

Joten siksi minun on monesti todella vaikeaa vastata viesteihin tai kirjoittaa niitä.

Osaan kirjoitella viestejä sitten, kun tunnen oloni mukavaksi henkilön seurassa, eikä minun tarvitse pohtia, onko tämä viesti tyhmä vai mitä.

Siten en myöskään osaa tehdä aloitetta. Jään odottamaan, että toinen henkilö tekee sen.

En usko, että ketään kiinnostaa, mitä teen tai missä olen, joten en ala itseäni ihmisille tuputtamaan. Minulle on aina yllätys se, että jotakuta kiinnostaa. En ymmärrä miksi.

Joten silloin harvoin, kun haluaisin tehdä aloitteen olla sosiaalinen, olen itse itseni tiellä.

Tarve sosiaalisuuteen

Kävelyllä Naapurin kanssa pohdiskelin sitä, miksi yhtäkkiä olenkin paljon sosiaalisempi. Aiemmin minulle riitti Pasi ja Naapuri. Ei se ystävien määrä, vaan laatu.

Sitten tajusin. Töissä ollessani olin sosiaalinen monta tuntia päivässä. Vaikka tein töitä kotoa käsin yksin, työni vaatii jatkuvaa kommunikointia työkavereiden, työyhteisön, asiakkaiden ja meidän asiantuntijoidemme kanssa.

Minulle erityisen tärkeää oli kontakti meidän asiantuntijoihin. Olin itse tehnyt samaa työtä ja minulla oli ja on edelleen valtava tarve palvella heitä. Saada heidän olonsa paremmaksi, jotta he voivat tehdä sen työn, joka tuottaa yritykselle rahaa. Minä olin yritykselle pelkkä kulu, joten minun tehtäväni oli tehdä heidän työstään helpompaa. Ja yksi osa sitä oli olla auttava ja kuunteleva korva.

Olen vitsaillut sillä, että olen meidän yrityksen terapeutti. Vaikkei minulla koulutusta tähän tehtävään ole, olen itse käynyt terapiassa niin monta vuotta, että tiedän jo, miten se toimii. Oma ongelmani on se, että koska olen ongelmanratkaisija, yritän ratkaista ongelmia. Minun on todella vaikea olla vain kuuntelevana korvana ja yrittää ehkä johdatella puhujaa keksimään itse ratkaisun, mikä on terapeutin tehtävä.

IT-tuen töissä ongelmanratkaisu oli se kaikista paras asia. Joten sosiaalisissa suhteissa minulla aivot toimii samalla tavalla. Minulle kerrotaan ongelma ja minä yritän ratkaista sen. Vaikka minun pitäisi vaan kuunnella.

Joka tapauksessa parasta työssäni työnjohdossa oli se, että asiantuntijat luottivat minuun tarpeeksi, että uskalsivat olla minuun yhteydessä ja purkaa minulle tuntojaan. He saivat ihan kaikessa rauhassa kertoa, mikä kaikki on perseestä ja minä kuuntelin loppuun saakka.

Sairauslomalla olinkin yksin

Tuo työpaikalta tullut sosiaalisuus, joka monesti oli minulle vähän liikaakin, jäi kokonaan pois. Olinkin yhtäkkiä kotona yksin omine ajatuksineni. En jaksanut tehdä mitään, joten päivät alkoivat tuntua aika pitkiltä.

Vaikka nyt heinä-elokuussa Pasi ja Naapuri ovat olleetkin lomalla, enkä ole joutunut olemaan yksin, tajusin kuitenkin, että työyhteisön poistaminen elämästäni on jättänyt minuun jonkinlaisen sosiaalisuuden tyhjiön.

Joten on ollut mielettömän kiva huomata, että oikeasti haluan tutustua uuteen ihmiseen, joka syystä tai toisesta haluaa tutustua minuun. On hienoa huomata, että minustakin löytyy tarve sosiaalisuuteen, vaikka olenkin sosiaalisesti tollo.

Olin jo laittanut itseni tiettyyn lokeroon, mutta ihan vahingossa huomasinkin lokeroineeni itseni väärin.

Minusta on tullut sosiaalinen ihan vahingossa.


0