Elämä on
Turvallinen koti

Turvallinen koti

Normaaleille ihmisille matkustaminen on normaalia.

Sitä käydään sukulaisten luona kylässä, työmatkoilla, viikonloppureissuilla kotimaassa ja viikkojen pituisilla matkoilla ulkomaille.

Itsekin lapsena matkustin vanhempien kanssa. Oltiin sukulaisten luona yötä, joka vuosi laskettelureissulla mökissä viikko ja kuukausi purjeveneessä ja muutaman kerran kävimme myös Kanarialla.

Silloin se oli ihan normaalia ja helppoa. Itse en joutunut tekemään mitään muuta, kuin ehkä pakkaamaan tarvitsemani tavarat mukaan.

Aikuisena matkustamisesta on tullut vaikeaa. Nuorempana tuli matkustettua Oulusta Helsinkiin, jolloin majoittauduin vanhempien tai siskon luona. En halunnut olla poissa kotoa, muiden ihmisten nurkissa, mutta sen pystyi kestämään.

Mitä vanhemmaksi olen tullut, sitä vaikeampi minun on lähtä pois kotoa. Olen viimevuosina käynyt muutaman päiväreissun Helsingissä lentämällä. Siinä ei paljoa ehdi, mutta pääsee yöksi takaisin kotia.

Olen käynyt pari kolmen päivän reissua Norjassa, jolloin majoittauduin Tromssan leirintäalueen kalleimpaan mökkiin. Siinä oli makuuhuone, oleskelutila ja keittiö, sekä suihku. Kaikki tarvittavat, jotta pysyin oman mukavuusalueeni sisäpuolella.
Norja on nähtävyytenä niin upea, että sen takia pystyin olemaan pari yötä poissa kotoa. Sinne lähtisin vielä uudestaankin.

Sairaalassa oleminen on aivan kamalaa. Silloin ei pysty kontrolloimaan mitään. Ei nukkumapaikkaa, ei huoneseuraa, ei omia ruokiaan tai ruokailuaikatauluja. Sitä syödään, mitä on tarjolla, silloin kun on tarjolla. Nukutaan siellä, missä on vapaata ja sängyn molemmin puolin on ventovieraita ihmisiä, joilla on omat ongelmansa ja joiden luona käyvät heidän vieraansa. Ehkäpä huonekaverit vaihtuvat, ehkä ei.

Eli, en siis tykkää olla poissa kotoa. En halua olla erossa kissoista, enkä Pasista.

Sen lisäksi, että olen neuroottinen ihminen ja tarvitsen mahdollisuuden hallita omaa elämääni joskus hyvinkin tarkasti, pidän myös omista mukavuuksistani. Minulla on Tempur-patja, jota en vaihtaisi mihinkään. Jyskin viiden euron memoryfoam-tyyny, joka on ainut tarpeeksi matala tyyny, jonka olen tähän mennessä löytänyt. Oma peitto, omat lakanat, oma yöpöytä, omat kissat kainalossa. Oma paikka sohvalla, jossa on omalle selälleni sopivat tyynyt. Kaapista löytyy omat ruuat, omat herkut ja naposteltavat. Oma kahvi.

Näitä ei löydy hotellista, mökistä, kylästä, eikä varsinkaan sairaalasta.

Mutta suurempi syy haluttomuuteeni poistua kotoa on tuvattomuuden tunne.

Turvallisuudentunne on kuin ihmisen ihon päälle laitettu suojakelmu: se suojaa ihmistä elämän haasteilta ja kolhuilta. Turvallisuudentunteen ansiosta ihminen voi mennä ja tehdä, matkustella ja puuhastella sen kummemmin asioita miettimättä.

Minulta tuo turvallisuudentunne puuttuu. Joten kotini seinät ovat minulle se suojakelmu, jota ihmiset kantavat mukanaan. Mutta kodin seiniä ei saa otettua mukaan. Joten joka kerta, kun astun oman kodin ovesta ulos, olen turvaton. Maailma on minua vastaan, uhkia on joka puolella. Mitään ei voi kontrolloida, kaikki on kaaosta. Ihmisiä tulee ja menee, autot ajaa ohi, pyöräilijät eivät väistele ja ilmakin saattaa muuttua minä hetkenä hyvänsä. Kissatkaan ei ole turvana ja monesti Pasikin on jossain muualla.

Jokainen kerta, kun olen kotoa poissa, olen kuin ihminen ilman omaa ihoaan. Kaikki on näkyvillä ja sisuskalut alkavat putoilla kyydistä ihan minä hetkenä hyvänsä.

Tätä tunnetta lienee normaalin ihmisen vaikea kuvitella. Toki tiedän maailmassa olevan paljon ihmisiä, jotka tietävät tasan tarkkaan, mistä puhun. Pasi on yksi niistä. Se on samalla siunaus ja kirous. Siunaus, koska ymmärrämme toisiamme, mutta kirous, koska kumpikaan ei pysty tsemppaamaan toista pois kotoa maailmalle matkustamaan.

Minä mietin, miten saisin laajennettua elämääni kotoa käsin. Mitä asioita voisin tehdä kotona tai kodin välittömässä läheisyydessä, jotta saan sisältöä elämääni. Jotta tuntisin eläneeni, ennen kuin elämä loppuu.

Käyn kävelemässä, käyn sähköpotkulautailemassa, käyn ajelulla ja sitten palaan aina takaisin omaan turvaan. Omaan kotiin.

Vien itseni maailmaan netin kautta, oman kodin turvasta.

Kun pysyn täällä, voin olla rohkeasti oma itseni. Minun ei tarvitse kammata tukkaa, meikata, eikä edes pukea päälle. Voin sanoa, mitä haluan, tehdä mitä haluan, olla kuka haluan.

Pystyn kontrolloimaan sen, kuinka paljon ulkopuolista maailmaa pääsee turvallisuudentunteeni sisäpuolelle. Millaisia uhkia olen valmis päästämään ovesta läpi, kuinka paljon itsestäni olen valmis näyttämään.

Eikä me muutenkaan oltaisi tänä päivänä mihinkään menossa. Joku extrovertti puuhastelija olisi ehkä lähtenyt matkaamaan ympäri maailmaa. Kokemaan maailman kauneuden ennen kuolemaansa. Minä taas olen linnoittautunut kotiini, omiin turvallisiin rutiineihini, omaan turvalliseen ympäristööni, oman turvallisen perheeni kanssa.

Enkä lähde mihinkään.

0