Elämä on
Työnantajan käytöksestä seurannut masennus

Työnantajan käytöksestä seurannut masennus

Työnantajan käytöksestä seurannut masennus



Tämän vuoden helmikuusta toukokuuhun kirjoittelin masennuksesta ja työnantajan aiheuttamasta kuormituksesta.

Silloin kirjoittelin asioita hyvin epäspesifisti, sillä kuvittelin vielä palaavani töihin. Luulin, että tilanne olisi ollut vielä ratkaistavissa. Mutta ei ollut.

Epäasiallinen kohtelu työpaikalla

Koin, että minua kohdeltiin töissä epäasiallisesti jo ennen syöpädiagnoosiani. Olin kyseiselle henkilölle joutunut sanomaan siitä, että koen, että minut on unohdettu ja sivuutettu.

Kun kerroin diagnoosistani töissä, minua alettiin välittömästi painostaa sairauslomalle. Kun en suostunut olemaan sairauslomalla muuten kuin silloin, kun minä tarvitsin sairauslomaa, minua alettiin syyllistämään siitä, että aiheutan muille kuormaa. Minä siis aiheutin sairauslomalla ollessani kuormaa muille, mutta sen vuoksi minun haluttiin jäävän pidemmäksi aikaa sairauslomalle.

Missä järki? Mikä logiikka?

Noh. Kun en suostunut jäämään tällä syyllä sairauslomalle, minun olisi pitänyt jäädä sirauslomalle, koska tämä henkilö oli minusta huolissaan. Minun, minun lääkärien, työterveyslääkärin, työsuojelun, mun perheen, mun aviomiehen, mun ystävien tai kenenkään muun näkemyksellä ei ollut väliä. Minun olisi pitänyt jäädä sairauslomalle, koska tämä yksi ihminen oli huolissaan. Eikä hän minusta ollut huolissaan, joten en tiedä, minkä huolen vuoksi minua vaadittiin jäämään sairauslomalle.

Kun en vieläkään suostunut jäämään sairauslomalle, minun olisi pitänyt jäädä sairauslomalle, koska tilanne oli kyseisen henkilön kannalta hankala. Minun pätkittäiset poissaoloni aiheuttivat hänelle työtä, joka hänen roolinsa mukaisesti kuului hänelle. Ilmeisesti minun sairaus aiheutti hänelle työtä ja päänvaivaa.

Kun en vieläkään suostunut jäämään sairauslomalle, minun olisi pitänyt jäädä sairauslomalle, koska olin vakava. No totta munassa mä olin vakava. Olin juuri saanut 25 radikaalia kemosädehoitoa, neljä brakyhoitoa ja mulla oli alkanut sytostaattihoidot. Kyllähän mulla on täysi oikeus olla vakava siinä kohtaaa, mutta ei se ole mikään peruste tai syy sille, miksi minun pitäisi jäädä sairauslomalle.

Kun en tähänkään suostunut, minun olisi pitänyt jäädä sairauslomalle, jotta minulle voitaisiin ottaa ennakoitavissa olevien sairauslomajaksojen ajaksi tuuraaja. Suostuin venyttämään mun sytostaattihoidon jälkeiset kolme sairauslomapäivää viiteen. Mutta eipä siihen ketään tuuraajaksi otettu. Olin kyllä sanonut, ettei minua voida korvata tuuraajalla, koska tuuraajan kouluttamiseen menee puoli vuotta.

Sitten mun olisi pitänyt jäädä sairauslomalle jälleen huolen takia. Kerroin taas, että kyllä minusta pidetään huolta. Jos kokonainen tiimi lääkäreitä on sitä mieltä, että saan olla töissä, tämän henkilön ei tarvitse kyllä yhtään olla huolissaan. Tähän henkilö totesi, että hänen täytyy kuitenkin huomioida myös se, miten mun sairaus vaikuttaa muihin meidän tiimissä. Minun olisi siis pitänyt jäädä sairauslomalle, koska minun sairaus vaikuttaa muihin? Tämähän on sama kuin sanoisi, että ei palkata tätä naista, koska muut tiimissä on miehiä ja nainen tiimissä saattaisi vaikuttaa miehiin jotenkin. Tai että jää sinä nainen sairauslomalle, koska sun sukupuolesi vaikuttaa miehiin.

Se on suoraa syrjintää, että minulle sanotaan, että minun pitäisi jäädä sairauslomalle, koska minun sairauteni aiheuttaa muille mielipahaa tai mitä ikinä.

Sitä vartenha niitä on kaikenlaisia hienoja prosesseja, varhaisen tuen mallia, työterveyttä, työpsykologia ja mitälie, että työkavereille voidaan tarjota näitä prosesseja ja palveluja, kun työpaikalla sattuu ja tapahtuu jotain ikävää.

Yllättäen työterveyslääkäri totesi, ettei ole mitään syytä sille, miksi minun pitäisi jäädä sairauslomalle.

Kun pyysin keskustelua työnantajan ja tämän henkilön kanssa kokemastani epäasiallisesta kohtelusta, ei keskustelua järjestetty.

Kun pyysin sitä uudelleen, sama reaktio.

Kolme kuukautta ensimmäisestä pynnöstä keskusteluun

Kun tämä henkilö ei suostunut tarvitsemaani täysin järjestettävissä olevaan joustoon työajoissani, pyysin apua toiselta minua ylemmältä henkilöltä, johon luotin.

Tämän toisen ylemmän henkilön avustuksella sain palaverin sellaisen henkilön kanssa, jolla olisi ollut mahdollista lähtä tätä tilannetta aukomaan. Minä halusin keskustella tilanteen ihan rauhassa läpi. Ajattelin, että tässä on ongelmana se, ettei minua sairauslomalle painostanut henkilö ollut itse saanut työnantajalta tukea minun tilanteeni kanssa pärjäämiseen.

Ajattelin, että jos keskustelemme tilanteen työsuojelun, työnantajan ja minua painostaneen henkilön kanssa läpi, pääsemme hyvillä mielin sellaiseen lopputulokseen, ettei kenellekään tule paha mieli ja samalla saamme prosesseja kehitettyä paremmaksi. Ajatus oli, että minua painostaneelle henkilölle pitää saada tukea. En ollut itse vailla yhtään mitään, en edes anteeksipyyntöä. Halusin, että tämä henkilö saisi tukea, jotta minä saisin jatkossa tehdä töitä ilman, että minua painostetaan sairauslomalle.

Mutta eihän se palaveri onnistunut. Minulle sanottiin, että minun pitäisi vaihtaa huonompiin työtehtäviin. Sellaisiin, joita en voi tehdä. Ilmoitin, että tämä on työsopimukseni vastainen työtehtävä.

Työaikajoustoon ehdotettiin sairauslomaa. Sen sijaan, että työnantaja olisi keskustellut kanssani tarvitsemastani joustosta, työnantaja sanoi, että minun tulee jäädä sairauslomalle.

Kun yritin palata sairauslomalta, minulle annettiin aiheeton huomautus. Sitä ei suostuttu perumaan, vaikka sen aiheettomuus näytettiin toteen.

Pyysin kolmesti keskustelua tarvitsemastani joustosta, keskusteluun ei suostuttu. Keskustelu pidettiin vasta sitten, kun tuli aika yli kaksi kuukautta aiemmin sovitulle työkykyneuvottelulle. Joskaan tässä työkykyneuvottelussa ei käyty enää läpi tarvitsemaani joustoa, koska siihen mennessä terveyteni oli mennyt niin huonoon kuntoon, että olin joutunut jäämään sairauslomalle. Kuten työnantaja oli halunnut.

Tässä työkykyneuvottelussa työnantaja teki selväksi, että minä olen syypää tilanteeseen.

Masennus

Kaiken tämän keskellä minä olin kuullut, että minulla on parantumaton syöpä ja se leviää.

Minun olisi pitänyt voida keskittyä terveyteeni, omaan hyvinvointiini, omaan jaksamiseen ja siihen, miten selviän sen tiedon kanssa, että elämäni tulee hyvin todennäköisesti loppumaan hyvin lyhyeen.

Sen sijaan jouduin käyttämään kaiken energian puolustaakseni itseäni.

Olin jo ymmärrettävästi masentunut siitä, että minulla oli parantumaton syöpä. Taistelin kynsin ja hampain tuota masennusta vastaan. Mutta kun jouduin puolustautumaan työnantajan hyökkäyksiä vastaan, en pystynyt enää taistelemaan masennusta vastaan. Se otti minusta täyden vallan.

Kaikki työnantajaa ja kiusaajani kohtaan tuntemani tunteet kääntyivät minua vastaan. Syytin itseäni tapahtuneesta. Minun on pakko olla maailman pahin ja kamalin ihminen, kun minua kohdellaan näin. Jos olisin hyvä tai edes neutraali ihminen, minua ei kohdeltaisi näin. Olen maailman kamalin ihminen.

Vihasin itseäni, syytin itseäni. Aloin pelätä muita. Koin, että kaikki vihaavat minua täysin oikeutetusti.

Minulla tuli pakkoliikkeitä. Pääni nyki aina, kun ajattelin itseäni. Ja aina kun ajattelin itseäni, vihasin itseäni. Syytin itseäni. Kaikesta mitä tein. Kaikki mitä tein oli väärin ja huonosti. Kaikki mitä sanoin oli pahaa. Olin maailman pohjasakkaa, eikä minulla ollut oikeutta elää.

Fyysisinä oireina minulla oli mm. jatkuva tärinä, pahoinvointi ja todella paha unettomuus. Valvoin kaiket yöt miettien sitä, minkä takia minua kohdellaan näin. Mitä pahaa olen tehnyt, kun minua kohdellaan näin.

Taistelija minussa sen sijaan valvoi kaiket yöt miettimässä sitä, miten voisin puolustautua.

Masentunut minussa mietti sitä, miten saisin kaiken tämän loppumaan. Olen syöpäni ansainnut, edessä on pelkkä sysimusta paskahauta tarvottavaksi, enkä minä jaksa siellä tarpoa.

Pasi puuttui tilanteeseen

Pasi sanoi, että minun täytyy lopettaa kaikki kommunikointi työnantajan kanssa, sekä estää kaikki heidän yhteydenottonsa.

Kuuntelin neuvoa. Poistin henkilökohtaiselta koneeltani – jolla olin tehnyt siihen asti töitä – kaikki työasiat. Poistin työsähköpostin. Otin puhelimesta pois työ-SIM-kortin ja poistin sieltä kaikki työasiat. Myös yhteystiedot.

Ilmoitin työnantajalle, että minulla loppui voimat ja lopetan kaiken kommunikoinnin.

Osallistuin siitä huolimatta työkykyneuvotteluun, koska halusin vihdoin ja viimein päästä kertomaan omasta kokemuksestani. 82 minuutin työkykyneuvottelusta minulle annettiin alle 15 minuuttia puheenvuoroa. En saanut edes kertoa asiaani loppuun, minut keskeytettiin. Ainut syy neuvotteluun osallistumisellani oli ollut se, että saisin vihdoin ja viimein sanoa edes jotain, koska minua ei oltu siihen mennessä suostuttu kuulemaan. Minua ei suostuttu kuulemaan silloinkaan.

Työkykyneuvottelumuistioon työnantajan edustaja halusi erikseen lisättävän, että minun kiusaajani on tehnyt minusta häirintäilmoituksen. Ymmärsin tämän niin, että hän halusi vielä työkykyneuvottelumuistioonkin saada taltioitua sen tiedon, että minä olen syypää. Ei kiusaajani, ei työnantaja, vaan minä.

Siitä huolimatta, että olin työkykyneuvottelussa kertonut, että olin jo suunnitellut oman itsemurhani. Ainut syy sille, etten ollut toteuttanut sitä, oli se, että mieheni olisi ollut valmis maksamaan minulle Keytruda-hoidon lainarahalla, jotta saisi pidettyä minut hengissä edes hetken pidempään. Myöhemmin muistin, että minun täytyy pysyä hengissä, koska kissat eivät ymmärtäisi, mihin minä katosin.

Tästä huolimatta työnantajan edustaja halusi kirjallisesti työkykyneuvotteluun painottaa sitä seikkaa, että minä olin kiusaaja. Vaikka hän ei ollut vielä suostunut kuulemaan minua koko asiassa. Vaikka hän oli luvannut minulle keskustelun kokemastani epäasiallisesta kohtelusta pari kuukautta aiemmin.

Selvisin hengissä

Kun laitoin poikki kaikki yhteydet työnantajaan ja anelin heitä jättämään minut rauhaan, aloin vihdoin toeta. Se oli kovan työn takana, mutta hiljalleen fyysiset oireet alkoivat helpottaa. Sen jälkeen myös henkiset oireet alkoivat helpottaa. Sain taas itsestäni ja elämästä kiinni. Unohdin vihata itseäni. Pakkoliikkeet alkoivat helpottaa. Olo keveni.

Kunnes minulle tuli henkilökohtaiseen sähköpostiini pyyntö toimittaa työnantajalle tiedostoja, jotka heillä oli jo käytössään. Joita minulla ei ollut, koska olin poistanut kaiken henkilökohtaiselta koneeltani, eikä minulla ollut pääsyä työkoneelleni.

Oireet palasivat välittömästi. Ei yhtä pahana kuin aiemmin, mutta kehoni ja mieleni reagoi heti. Masennus yritti puskea läpi. Minä puskin takaisin.

Purin asiaa työterveydelle ja Syöpäsäätiöiden neuvontahoitajalle. Työterveydestä ehdotettiin, että työterveyslääkäri soittaisi työnantajalle ja pyytäisi heitä lopettamaan yhteydenpidon. Suostuin tähän sataprosenttisesti.

Sain taas oireet kuriin

Olo alkoi helpottaa. Aloin unohtaa työasiat ja sain omasta elämästä kiinni. Pääsin siihen tilanteeseen, jossa olin pari viikkoa sitten.

Kunnes minulle tuli taas sähköpostia. Minulle ilmoitettiin, että minun työpuhelinnumeroni ja tunnukseni suljetaan sairauslomani ajaksi. Ilmoitin, että minun henkilökohtaiseen sähköpostiini tai puhelinnumeroon ei missään tapauksessa saa laittaa työasioita.

Tästä palautumiseen meni pari viikkoa.

Kunnes taas henkilökohtaiseen sähköpostiini tuli postia. Milloin minulta voitaisiin noutaa minulla varastossa olleet työvälineet.

Ei pahoittelua siitä, että minua häiritään sairauslomallani, kielloista huolimatta. Ei toivotettu hyvää vointia tai hyvää kesää. Ei mitään normaaleihin käytöstapoihin kuuluvaa viestintää, jolla ilmaistaisiin, että olen ihminen ja ansaitsen tulla kohdelluksi ihmisenä.

Ilmoitin, että voin lähettää minulla olevat työkalut työnantajan haluamaan osoitteeseen. Pari päivää myöhemmin laitoin sähköpostia, jossa ihmettelin sitä, miten minun kohteluuni ei oltu puututtu sellaisten ihmisten toimesta, joilla olisi ollut vaikutusvaltaa siihen puuttua. Samalla yritin olla sovitteleva ja ilmaisin haluni avata keskustelun siitä, miten tässä tilanteessa päästäisiin eteenpäin.

En avautunut siitä, miten käsittämätöntä on, että minun pitäisi omalla henkilökohtaisella liittymälläni, sairauslomallani, alkaa sopimaan jonkun kanssa siitä, miten olen kotona paikalla. Etenkin, kun en lainkaan voi tietää, milloin olen kotona ja milloin olen niin huonossa kunnossa, etten todellakaan avaa oveani kenellekään. Kuinka käsittämätöntä on se, että työnantaja odottaa minun käyttävän omaa aikaani ja omia resurssejani siihen, että lupaisin olla tiettyyn aikaan joko kunnossa tai kotona, kun en kykene millään tapaa omia menojakaan sopimaan ja järjestelemään. Kaikki riippuu siitä, mikä on vointini milläkin hetkellä.

Lopulta sain vastaukseksi vittuilua, osoitteen ja pyynnön huomioida työyhteisön tunteet, kun kirjoitan mielipiteitäni julkisesti netissä.

Sen työyhteisön tunteet, joilta en saanut mitään tukea, kun minua kiusattiin. Sen joka ei ole tukenut minua sairauteni kanssa. Sen työyhteisön, jolta ei ole tullut minkäänlaista pahoittelua siitä, että syöpäni onkin parantumaton. Minun pitäisi heidän tunteensa huomioida.

Masennuksen paluu

Tuon muutama viikko sitten tulleen pyynnön/käskyn jälkeen masennus on alkanut puskea takaisin toden teolla. Ensimmäisenä minulta meni yöunet. Heräsin puolenyön jälkeen raivoissani. Olin niin raivoissani, että heräsin pirteänä, jäin vatvomaan kaikkia niitä asioita, jotka nyt kumpusivat takaisin mieleeni. Kaikkea sitä paskaa, jonka olin joutunut kokemaan.

Sitten alkoi pään nykiminen ja itseviha. Kun mietin mitä tahansa päivän aikana tekemääni asiaa, vihasin itseäni. Pasikin huomasi pääni alkaneen nykiä.

Sitä on ollut nyt pari viikkoa. Olen tiedostanut masennuksen yrittävän tulla takaisin ja taistellut kaikin keinoin sitä vastaan.

Koska huomasin masennukseni tulevan takaisin, ajattelin että tällä samalla kärsimyksellä voisin yrittää edistää keskeneräistä tilannetta. Pyysin nähtäväkseni minusta tehdyn häirintäilmoituksen. Minulle ilmoitettiin, ettei sitä voida minulle näyttää.

Eli minulla ei ole oikeutta tietää, mistä minua syytetään?

Minulle on sanottu jo etukäteen minun olevan syyllinen. En tiedä, mistä minua syytetään. Joten minun pitäisi osallistua sovitteluun, josta tuomio on jo päätetty, minun edes tietämättä, mihin minun on päätetty olevan syyllinen.

Aivan kuin poliisi veisi minut oikeuteen kertomatta, minkä rikoksen olen tehnyt. Oikeuteen, jonka lopputulos on päätetty, ennen kun se on edes alkanut.

Pasi sanoi minulle juuri äsken, että minun pitää jälleen lopettaa kaikki kommunikointi työnantajan kanssa, jotten ole kohta samassa paskasuossa, jossa olin pari kuukautta sitten.

Sitten päätin kirjoittaa tämän postauksen.

Minulla on se toinen vielä odottamassa.

Kun ei kohdella ihmisenä

En koe, että työnantaja olisi missään välissä tämän väännön alettua kohdellut minua ihmisenä. Yksi ihminen yritti minua auttaa ja tämänkin ihmisen työnantaja veti omaan suohonsa. Luotin häneen, Pidin hänestä, turvauduin häneen, itkin hänelle, pyysin häneltä apua. Mutta lopulta hän joutui edustamaan työnantajaa. En tiedä, miksi hän näin toimi. Pakotettiinko hänet siihen ja millä tavoin hänet siihen saatiin pakotettua. Vai kokiko hän vain roolinsa olevan sellainen, ettei hän voi olla minun puolellani. En osaa sanoa. Haluaisin tietää.

Se ettei minua olla kohdeltu ihmisenä, on saanut minut uskomaan, etten ole ihminen. Etten ansaitse ihmisarvoa. Sitä arvoa, josta olen viimeaikoina niin paljon kirjoittanut. Ehkäpä nuo kirjoitukset ovat kummunneet juurikin siitä tunteesta, joka niin vahvasti yrittää ajaa minun ylitseni: arvottomuus. Olen arvoton paskakasa, joka ansaitsee kaiken paskan, mitä niskaan tulee, koska en osaa mitään, en kykene mihinkään, olen tyhmä ja paska ja kaikkien pitäisi vihata minua.

Vaikka minulla on vahvat tunteet, jotka lopulta lähes aina jyräävät järkeni yli, minä taistelen järjelläni vahvasti tätä arvottomuudentunnetta vastaan.

Työnantaja ei ole suostunut uskomaan sitä, kuinka pahaa terveydellistä ja psyykkistä haittaa he ovat minulle aiheuttaneet ja aiheuttavat jokaisella yhteydenotollaan. Siitä huolimatta, että olen sen heille kuvaillut useaan kertaan hyvin tarkasti.

Tai sitten he eivät vaan yksinkertaisesti välitä.

Oli mikä oli, tämä on tunnetilani, kun illalla istun sohvalle ja saan tilaa ajatuksille.

Istun tässä, missä nyt istun tätä tekstiä kirjoittamassa. Katson televisiota tai kun Pasi pelaa Death Strandngia. Päivän aikana tapahtuneet asiat pyörivät päässäni. Ja pääni nykii. Ja vihaan itseäni. Ja pääni nykii lisää.



https://proliitto.fi/fi/ajankohtaiset/miten-yhdistaa-vakava-sairaus-ja-tyo



8

8 thoughts on “Työnantajan käytöksestä seurannut masennus

    • Wau, täytyy kyllä sanoo että sanattomaks vetää kun lukee miten sua on työpaikalla kohdeltu. Oon lukenut siis kaikki nuo sun kirjoitukset asiasta ja täytyy kyl sanoa että sun työnanantajan ja osan työkavereiden epäempaattisuus ja epäinhimillisyys on kyllä jotain ihan käsittämätöntä. Vaikka asioilla onkin tietysti aina kaks puolta ja epäilemättä he kertois nää jutut erilailla omasta näkökulmastaan, niin kyllähän tossa vaan on jo niin paljon ihan kylmiä faktoja siitä että sua on viimeistäänkin sairastumisen jälkeen kohdeltu todella väärin ja todella jopa hirviömäisesti. En kyllä pysty ymmärtämään, mikään ei oikeuta työnantajan puolelta tuollaiseen käytökseen! Tiiän että se on helpommin sanottu kuin tehty, mutta nyt kertakaikkiaan lopeta sen ajatteleminen että olisit huono ihminen joka jotenkin ansaitsis paskaa niskaansa, se ei pidä alkuunkaan paikkaansa, jos jotain niin kuulostaa siltä että sulla on elämässä ollut tosi huonoa onnea monessa kohtaa, ja se on ihan perseestä! Yritä muistaa että se miten ihmiset kohtelee toisia kertoo enemmän niistä itsestään kuin muista ihmisistä siinä ympärillä ja joidenkin ihmisten persoonat ei vaan mee yhteen, varsinkin vahvat persoonat niinkun sä voi tuoda ihan käsittämättömällä tavalla omia epävarmuuksia heikommissa ihmisissä esiin ja sitten huonolla tuurilla ne voi just
      vaikka työyhteisössä johtaa tosi absurdeihin tilanteisiin kun aivan vääränlaiset ihmiset on päässy johtoasemiin, näistä oon itekkin nähny vuosien varella esimerkkejä, vaikken nyt nokn ekstreemejä kuin sulla. Oon itse melko kiivas ihminen ja periaatteesa kun luen sun juttuja niin tekee vaan mieli kehottaa että haasta ne oikeuteen, mutta en tiiä onko se sit kuitenkaan järkevää siltä kannalta, että ottaako se prosessi sit kuitenkin enemmän kuin antaa, vaikka voittaisitkin. Yritä nyt kovasti miettiä miten sun ois helpointa olla jatkossa, jos se helpottaa et kirjoitat näistä ja purat sillain tuota traumaa niin tee se, tai jos on helpompi vaan olla ajattelematta asiaa yhtään niin sit yritä tehdä niin! Mutta oikeesti muista että et todellakaan oo huono ihminen, niinkuin oot joskus aikasemmin ite kirjoittanut, kaikilla on oikeus olla sellaisia kuin ne on, ei se että on vaikka räiskyvä ja voimakastahtoinen persoona oo mitenkään paha asia, vaikka joku heikompi ei sellaista omien epävarmuuksiensa takia kestäisikään! Paljon tsemppiä sulle ja mä niin toivon että voitat syöpäpirulaisen vaikka ennusteet heikkoja oiskin, kuulostaa kyllä siltä että jos joku ennusteet voittaa niin sinä!

      • Kiitos Hannele.
        Kyllähän se itsenikin aika sanattomaksi vetäisi, ellei olisi niin paljon kamalia asioita ja pahaa oloa, mitä oksentaa ulos.
        Onneksi mulla järki ymmärtää sen, että en ole huono ihminen, enkä ole tätä ansainnut. Se on se masennus, joka puhuu ja masennuksen saanen taltutettua sillä, että ottaa taas kunnon pesäeron työnantajaan. Sähköposteja ei saa enää lukea ja pitää eristää ja suojata itseni näiltä asioilta, että saan ne taas mielestä pois.
        Itselläkin kyllä tekisi mieli viedä nuo oikeuteen, ovat niin käsittämättömästi toimineet, mutta ihan ensimmäisenä pitää priorisoida tämä oma terveys ja mielenterveys ja ne kärsii siitä, mitä enemmän tätä asiaa vatvon. Toivottavasti nyt saisin nämä taas hiljalleen pois mielestä, että voin elää omaa elämää ja keskittyä siihen. Unohtaa nuo haitalliset ajatusmallit, jotka yrittää lytätä minua itseäni alas.

    • Tainasi kertoo todella sairaasta työyhteisöstä, jota todennäköisesti johdetaan pelolla. Muuta syytä ei voi olla siihen, että uskottu henkilösikin vaikenee.

      Ystäväni kävi vuosi sitten läpi samanlaisen myllytyksen. Irtisanottiin yllättäen ja ilman syytä, huipputulosten saavuttamisen jälkeen. Vaadittiin puhelin, auto ja työkone välittömästi takaisin, mutta samalla edellytettiin, että hän olisi työnantajan käytettävissä. Psykoosi ja akuutti sairaalakäynti veivät loppujen lopuksi ajoissa hoitoon. Muuten en tiedä, olisiko hän enää täällä kanssamme. Miehensä hoiti aluksi kommunikointia työnantajan suuntaan, mutta lopulta oli pakko palkata juristi hoitamaan laitonta irtisanomista ja muuta asiatonta käytöstä. Ystävällä oli tuohon onneksi varaa, mutta kaikilla ei.

      Kuinkahan monta samanlaista tarinaa eri työyhteisöihin mahtuu? Moni on taloudellisesti riippuvainen työpaikastaan, joten pahassakin paikassa roikutaan ja mennään nurkan taakse piilon, ettei isku osu seuraavaksi omalle kohdalle. Häijyä pomoa ei nuhdella, vaan hänet palkitaan isommalla asemalla ja palkalla. Näin pysyy kauhun tasapaino kätevästi yllä.

      Omalle kohdalle on osunut onneksi vain pienempimuotoista kiusaamista. Mutta saikulle niidenkin takia on pitänyt lähteä ja sitten uutta työtä etsimään. ”Ainahan voit vaihtaa työpaikkaa”, totesi työpsykologi. Helppo sanoa, kun mieli on maassa, energia lopussa ja on vaikea luottaa siihen, että on olemassa terveitäkin työyhteisöjä.

      Kiitos rohkeudestasi, Netta. Olet todellakin pannut itsesi peliin ja jättänyt lähtemättömän jäljen seuraajiisi. Toivottavasti olen yhtä rohkea kuin sinä, kun seuraava kiusanhenki osuu omalle, kollegan tai ystävän kohdalle.

      • Kiitos Erja, kun kirjoitit ystäväsi kokemuksesta. On järkyttävää, että Suomessa edelleen tapahtuu tällaista, eikä mitään todellista lain tarjoamaa suojaa tunnu olevan.

        Minuakin on kehotettu vaihtamaan työpaikkaa. Sanojat eivät tunnu ymmärtävän sitä, että kesken syöpähoitojen on kohtuullisen vaikea vaihtaa työpaikkaa. Irtisanoutumaan en suostu, koska sitä he selvästi tuntuvat haluavan.

        Itselläkään ei usko riitä siihen, että jossain asiat olisivat paremmin ainakaan omalla kohdallani. Terveenä saattaisi löytyäkin työyhteisö, jossa tulisin kohdelluksi ihmisenä. Sairaana ei niin helppoa.

        Toivon, että oma rohkeuteni kannustaa muita kaltoinkohdeltuja avaamaan suunsa. Asiat eivät muutu, ellei niitä pakoteta muuttumaan. Naisten on pitänyt taistella oikeuksistaan ja nyt työyhteisöjen pitää taistella kiusaamista vastaan. Kiusaajia tulee olemaan aina, mutta kulttuuri ja asenteet pitää saada muuttumaan sellaiseksi, että kiusaajien matka loppuu lyhyeen.

        Kiitos paljon viestistäsi ja toivon sinulle rohkeutta elämäsi haasteisiin, olivat ne millaisia tahansa. 🙂

    • Luin äsken kirjoituksesi ja tajusin että on ihminen joka kokenut samanlaisia asioita työnantajan taholta kuin minä. En ole yksin etkä ole sinäkään.
      Minun tarina:
      olin työtehtävässä missä en pärjännyt, esimiehenä liian kovassa porukassa, liian epävarmana ja liian kilttinä. Tein liikaa töitä koska yritin työn määrällä kompensoida huonommuuden tunnetta. Ajattelin töitä koko ajan, aamulla ensimmäisenä kun heräsin, aamuyöllä kun valvoin, viikonloppuisin kun olisi ollut vapaata. Suostuin kaikkeen koska en osannut erottaa normaalia epänormaalista. Olin stressaantunut ja kävin ylikierroksilla. Työ oli minulle tärkeää, olin tärkeä ihminen. Jos en paiskinut töitä hullunlailla, suunnilleen kaikki olisi pielessä.
      Minun ja tehtäväni alasajo aloitettiin vaivihkaa. Ensin työtäni vaikeutettiin, minulta vaadittiin vieläkin enemmän, lisättiin paineita, minua tarkkailtiin ja vahdittiin. Virheeni sanottiin ääneen palaverissa ja tapaamisissa. Sen jälkeen minut mitätöitiin, puhettani ei enää kommentoitu, minut sivuutettiin puheenvuoroissa, minulle annettiin tarpeettomia tehtäviä. Minut nolattiin alaisteni aikana. Seuraavaksi tehtiin organisaatiomuutos jonka vaikutukset aavistin jo etukäteen. Minulle osoitettiin tehtävä mikä oli turha, minulta vietiin esimiesasema pois, minulla ei ollut enää alaisia. Uusi tehtävä myytiin minulle tyyliin on hyvä kokeilla erilaisia tehtäviä. Minulle annettiin puhelinkeskustelun verran aikaa päättää asia koska asialla oli kiire. Kuitenkin uusi organisaatiokaavio oli jo valmiina odottamassa.
      Sen jälkeen loppuivat palaverikutsut, sähköpostit, minulta ei kysytty mielipidettä, kommenttia, en kuulunut sisäpiiriin. Ymmärsin kaiken mitä ympärilläni tapahtui. Tajusin alasajoni ja siirtoni alempiin tehtäviin. Sanomattakin selvää että tunsin itseni huonoksi, surkeaksi ja että olin ansainnut tämän. Minua nolotti, yritin pitää pään pystyssä entisten alaisten seurassa, olin entinen esimies mutta silti tärkeässä tehtävässä. No en ollut, kaikki kyllä tiesivät sen. Minut oli sivuutettu ja alennettu. Noloa. Mutta leikin muuta, ajattelin että tässä olen, töissä, ei minulla mitään hätää. Mutta miksi minua itketti kaikenaikaa, minulla oli pahoinvointia, vatsani turposi kuin ilmapallo, valvoin aamuyöt, mieli oli sumea ja apaattinen. En saanut töissä mitään aikaan.
      Alkoi korona ja seuraava vaihe alasajossani. Ennen niin tarpeeton uusi työtehtäväni muuttui vieläkin tarpeettomammaksi. Minut lomautettiin. Organisaatioon palasi hoitovapaalta työntekijä jolle rakennettiin täysin uusi toimenkuva ja rooli mutta yllättäen samankaltainen kuin minulla, mutta suuremmalla vastuulla ja laajemmalla kentällä. Kuitenkin huolellisin sanakääntein niin ettei kenelläkään ollut rohkeutta kyseenalaistaa meidän työtehtävien päällekkäisyyttä. Tai sitten se oli äänetön sopimus, kaikki tiesivät mistä kyse mutta parempi vaieta. Itse olin siinä vaiheessa jo niin vainoharhainen ja rikki, etten osannut itseäni puolustaa. Ehkä kuvittelin kaiken. Ehkä olin kuitenkin edelleen tärkeä ja avainhenkilö organisaatiossa. Olin vain niin huono työssäni etten saanut mitään aikaiseksi. Olin laiska ja turha, osaamaton, kohta kaikki näkisivät mikä oikeasti olen, surkea työntekijä. Pelkäsin palavereja, suunnittelin sanottavani etukäteen tarkkaan, tärisin, ja sitten en saanut edes puheenvuoroa. Palaverien jälkeen itkin. Enkä tiennyt miksi.
      Sitten alkoi yt:t. Tuli päivä kun minut irtisanottiin. Koronan takia. Tuotannolliset ja taloudelliset syyt. Mutta miksi kaikki muut saivat jäädä. Tai no pari koeajalla ollutta lähtivät myös.
      Näin jälkeenpäin näen silloisen itseni kuin vieraana ihmisenä, en muista että olisin ajatellut mitään, tuntenut mitään. Olin varmaan shokissa. Kaikki oli kuin unta tai elokuvaa. Tapahtuuko tämä todella ja minulle. Luovutin tietokoneen, avaimet, siinä on, huomenna en sitten enää ole täällä töissä. Nukuin paljon, valvoin yöt, välillä itkin, välillä istuin ja tuijotin tyhjyyteen, tyhjänä. Masennuin. Mutta en tajunnut sitäkään.
      Kaikki mitä työssäni tapahtui, eteni loogisesti, minut alasajettiin, tiesin että minut irtisanotaan, mikään ei tullut yllätyksenä. Totesin vain kaiken tapahtuneen, annoin sen kaiken tapahtua, olin kuin virran vietävänä. Ja ansaitsin sen kaiken, miksi en yrittänyt enemmän, tai kehittänyt itseäni tai työtäni, ollut aktiivisempi tai ystävällisempi, iloisempi, tai tapellut vastaan, olin nössö, turha.
      Hoitovapaalta palannut henkilö sai jäädä. Samana päivänä kun minut irtisanottiin, julkistettiin uusi organisaatiomuutos, tunti minun irtisanomiskeskustelun jälkeen. Siellä oli edelleen minun työtehtävä, eri muotoilulla, hienosti perusteltuna, hieman eri sanakääntein ja suuremmalla vastuulla. Mutta sama tehtävä, minun tehtävä, ei siitä mihinkään päässyt vaikka kuinka olisi muuta yrittänyt vakuutella.
      Tämä kaikki, kuvaamani ajanjakso, kesti vähän vajaa kaksi vuotta. Missään vaiheessa minun kanssani ei juteltu työnkuvastani, onnistumisista tai epäonnistumisista, tuloksista, tavoitteista. Minut siirrettiin uuteen työtehtävään, ja sen jälkeen jätettiin rauhaan, hiljaisuuteen. Huomasin vähitellen, vaivihkaa, miten minun kohdalla keskusteluun tai asioiden käsittelyyn ei enää viitsitty käyttää aikaa. Koska se kaikki oli jo todettu ja päätetty minua kuulematta. Tuosta työntekijästä täytyy päästä eroon koska hän on turha. Hän ei tuo lisäarvoa yritykselle eikä tuota enää. Selkeä peli, ei liiketoiminta ole mitään hyväntekeväisyyttä tai suojatyötä. Mutta olisiko minulle kuulunut kuitenkin jotain oikeuksia, avointa keskustelua, uudelleenjärjestelyjä, rehellisyyttä. Sitä paitsi, minä olin hyvä työntekijä, taitava, ahkera, sitoutunut, innostunut. Mutta kuka päätti puolestani etten ollut enää. Ja uskotteli sen saman minulle ja sai minutkin uskomaan siihen. Vei ammatillisen itsetuntoni. Itsetuntoni.

      Jälkeenpäin tiedän että väärin toimittiin. Virheitä tehtiin. Olin pitkittyneen tilanteen takia ensin stressaantunut, sitten uupunut, lopuksi masentunut. En itse ymmärtänyt sitä. Mutta minulla oli ympärilläni esimiehiä, hr-ihmisiä, minua viisaampia ihmisiä. Pitihän heidän ymmärtää mitä he minulle tekivät, miten se kaikki minuun vaikutti. Tai ihmiseen yleensä. Mutta ei minulta kysytty, ei ennen irtisanomista, eikä sen jälkeen, miten voin, miten tästä eteenpäin. Kun ihminen irtisanotaan, on kuin pelinappula olisi huitastu pois pelilaudalta. Pelistä pois, siirry sivuun. Me jatkamme nyt tästä.

      • Hurja tarina. Onneksi jouduit sieltä pois, toivottvasti olet löytänyt paremman tien jatkaa.

        • Hei, luin eilen sinun tarinaa ja minulle tuli vahva tunne että haluan sinulle kirjoittaa ja sinun kokemusta kommentoida. Mutta siitä tulikin minun tarina. Kun aloin kirjoittaa niin en osannut lopettaa. Se oli eka kerta kun sain sen jotenkin ulos minusta. En ole pystynyt edes puhumaan siitä.
          Ja se siitä nyt.
          Sinulle haluan välittää lämpimiä ajatuksia täältä minulta.

          • Tosi kiva, että sait tuon kerrottua itsestäsi ulos. Se puhdistaa ja auttaa jatkamaan eteenpäin, kun saa puhuttua pahat asiat ulos. Sinähän et ole syypää tai paha, vaan työnantajalla on joku pahasti pielessä.

Comments are closed.