Ajatuksia
Vieraskynä: Uusi ystäväni Niina kirjoittaa

Vieraskynä: Uusi ystäväni Niina kirjoittaa

Joulukuun lopussa 2020 OYS:n Poliklinikka kahdentoista sytostaattihuoneessa tapahtui kummia. Normaalisti mummovoittoiseen joukkoon tupsahti nuori nainen pinkin värisissä vaatteissaan.

Tässä useamman potilaan huoneessa, jossa sängyt ovat vieri vieressä, ei voi välttyä kuulemasta toisten juttuja. Tämä eloisa nainen kuulosti olevan nimeltään Netta. Sillä oli aika karu tarina, kun Mehiläisen patologi ei ollut huomannut syöpää kahdesta peräkkäisestä papa-kokeesta, jolloin diagnoosi oli viivästynyt monta kuukautta. Tilanne kuulosti rajulta. Nyt tämä Netta oli googletellut jotain uutta lääkettä, joka olisi sikakallis. Se puhui hoitajille myös painostaan, että pitäisi saada lisää massaa, jotta kestäisi hoidot paremmin. 

Tyyppi vaikutti tosi mielenkiintoiselta ja mukavalta. Sillä oli vähän samoja ongelmia kuin itselläkin. Ja huomio kiinnittyi myös siihen, että se oli tosi kaunis ja sytostaattien jälkeen juuri kasvuun pääsyt tukka sopi sille ihan älyttömän hyvin! Ja se pinkki vaatetus – se jäi kyllä mieleen.

Kalenteri

Tuo Netta toi polin hoitajille tulevan vuoden kalenterin, jota hoitajat joukolla ihastelivat. Siinä taisi olla jotain luontokuvia. Oliskohan Netta vaikka valokuvaaja… Kotona Google kertoi, että Oulusta löytyy valokuvaaja-Netta, mutta ehkä johtopäätös valokuvaajasta oli liian hätäinen. ”Ehkäpä polilla tai jossain törmättäisiin uudelleen”, ajattelin.

Avohoitotalo

Alkuvuonna bongasin pinkkiä väriä Avohoitotalon aulassa. Avohoitotalossa käydään siis verikokeissa. Ennen kuin ehdin kissaa sanoa, Netta pyyhälsi jo menemään.

Helmikuussa omat sytostaatit loppuivat, ei törmätty Netan kanssa. ”No, jäi arvoitukseksi, että mikä tyyppi tämä olikaan”, ajattelin. Ja koko asia painui vähän unholaan.

LinkedIn

”Tuo Netta on se, joka oli siellä sytostaatissa.”, viestittelin siskolle huhtikuussa, kun päädyin Ilta-Sanomien sivuilta Me Naiset -lehden juttuun. Jutussa Netta kertoo toisen syöpäsairaan naisen kanssa suhtautumisestaan syöpään. ”Eipä mikään turha ruikuttaja”, oli ensimmäinen ajatus.

”Hei, tää tyyppihän kirjoittelee netissä ajatuksiaan”, oli seuraava huomio. ”Ja LinkedInissäkin”. Ja niin minusta tuli näiden rehellisten tekstien uskollinen lukija.

Nykyään aamu alkaa sängyssä sillä, että menen nnebr.comiin ja tarkistan, että onko Netalta tullut uusi juttu. Yleensä näin on. Sydäntä klikkaan usein ♥.

Aluksi tykkäilin Netan linkkarijulkaisuista ja sitten uskaltauduin kommentoimaankin. En ole mikään ahkera Linkkariin kommentoija ja etenkin syöpäaihe tuntui vähän pelottavalta, koska en ollut omasta sairastumisestani hirveästi huudellut. Jätin kuitenkin johonkin Netan juttuun kommentin, että oltiin samassa syto-huoneessa ja toivotin kovasti tsemppiä. Vastauksenkin sain.

Tykkäilin jutuista ja sitten uskaltauduin pyytämään Nettaa linkkariverkostooni. Tavallisesti pyydän verkostooni vain sellaisia henkilöitä, jotka tunnen jollainlailla. Nyt tein poikkeuksen, sillä Netan teksteistä oli tullut sellainen olo, että haluaisin tuolle tyypille jotain kirjoittaa. Se oli joku ajatus, että ehkä vois juttu luistaa ja tultaisiin ehkä toimeen. Taustoissa ja mielipiteissä oli jotain samaa, mutta oli eriäkin.

Verkostoitumispyynnön jälkeen laitoin linkkariviestin ja sain vastauksen. Kyselin lisää ja sain siihenkin vastauksen. Jutut pyörivät aika paljon syövän ympärillä. Oli helppo vaihtaa ajatuksia, kun OYS:n Poliklinikka 12 ja Osasto 11 ovat molemmille tuttuja paikkoja. On tutut lääkärit ja hoitajat sekä tutut rutiinit.

Jossain vaiheessa huomasin kutsuneeni Netan kahville. Ei ole ollenkaan tapaistani alkaa kirjoittelemaan tuntemattomalle ihmiselle, saatika kutsua häntä kotiini. Nyt tuntui kuitenkin siltä, että olisi mukava jutella kasvokkain. Sain myötämielisen vastauksen, tai järkytys ei ainakaan paistanut vastauksesta läpi 😊 Ajatus jäi muhimaan.

Törmääminen OYS:ssa

Juhannuksen alla kävi ilmi, että meillä tulee samana päivänä käynti OYSiin. Olin Ruskon Citymarketissa ostoksilla ja Netan tarina lihaliemihyllyjen edessä saaduista huonoista uutisista tuli mieleeni. Käytävällä oli suklaalevyjä, joissa oli joku mietelause. Ajattelin, että yllätänpä Netan seuraavana päivänä suklaalevyllä.

Niin sitten pölähdin seuraavana päivänä polilla sohvalle, jossa Netta odotteli vuoroaan. En esitellyt itseäni, kun ajattelin, että kyllä se Netta muistaa, että olen tänään täällä. Aloin vain juttelemaan niitä näitä. Jälkeenpäin on kyllä nolottanut 😊 Pieni esittäytyminen olisi ollut paikallaan. Huomasin, että Netta ei ollut heti kartalla, että kuka tämä hihhuli on, joka alkaa jututtamaan, mutta pikkuhiljaa hänellä alkoi kai raksuttaa, että tämä on se linkkarikaveri. Annoin suklaan ja toivottelin kovasti jaksamista. Jonkin ajan päästä sain linkkariviestin, jossa oli puhelinnumero ja kiitokset yllätyksestä.

Kyläily

Viestittely siirtyi WhatAppiin ja Netta sanoi jossain vaiheessa, että voisi tulla käymään verikokeidensa jälkeen. Olin ihan iloinen, että tekemäni yllätysisku ja antamani huono ensivaikutelma eivät säikäyttäneet sen enempää😊  

Keittelin kofeiinittomat kahvit, jota itsekin juon, ja olin jopa väkertänyt marjapiirakan. Juttu luisti ihan hyvin. Koirat/eläimet ovat hyviä jään murtajia. Niitä voi paijata ja niille voi lässyttää. Niistä saa myös helposti jutun juurta, jos tuntuu, että ei keksi muuta sanottavaa.

Reipas pari tuntia vierähti nopeasti. Puhuttiin syövästä, työasioista, lapsuudesta ja muusta. Huomasin, että on helppo jutella. Keskustelukumppanin pään sisälle ei tietenkään pääse, joten en ollut varma, että mitä Netta ajatteli.

Oma keskustelutyylini on kyselevä. Kysyn kysymyksen ja toisen vastauksen jälkeen kerron omat ajatukseni aiheesta. Vähän pelotti, että olin pommittanut toisen ihan uuvuksiin.

Nyt

Tuon ensimmäisen kyläilyreissun jälkeen on viestitelty, soiteltu sekä nähty useamman kerran kävely-/sähköpotkulautalenkillä tai kahvikupin ääressä. Pasi, Topi ja Helekatti ovat tulleet tutuiksi, vaikka en ole heitä livenä nähnytkään. On juteltu niitä näitä arkisia asioita, mutta myös syvällisempiä juttuja.

Olen usein kokenut itseni riittämättömäksi. Haluaisin osata kannustaa toista, mutta oikeita sanoja ei tunnu löytyvän. Linkkarissa Netta saa paljon tsemppikommentteja. Ihailen sitä, kuinka osuvasti ja empaattisesti ihmiset osaavat kirjoittaa. Itselläni huoli ja välittäminen purkautuvat kysymyksinä: Onko kaikki hyvin, mikä on olo? Voinko jotenkin auttaa? Näitä Netta on kuullut varmaan jo kyllästymiseen asti. Osaan myös ilmaista välittämiseni enemmän tekojen kuin sanojen kautta.

Netta on kommentoinut itseään, että on ”valittuun makuun” sopiva henkilö. En tiedä onko oma makuni hyvä vai huono, mutta ainakin minulle ihan oikea henkilö. Aina ei kaikista asioista tarvitse olla samaa mieltä. Miksi kuitenkaan hyökkäisin toista vastaan ja tuputtaisin omaa näkemystäni. Ei minun näkemykseni ole sen parempi tai oikeampi kuin toisenkaan.

Ystävä

Etsin vertaistukikaveria, mutta huomasin saaneeni paljon enemmän: ystävän. Ystävän, jonka kanssa voi keskustella syvällisesti ja jonka voi päästää lähelle. Olen myös kokenut suurta luottamuksen osoitusta, että minulle on uskouduttu hyvinkin henkilökohtaisista asioista. Vaikka ystävyys on uusi, on ystävä silti tärkeä ja rakas. Hänelle toivoo pelkästään hyvää. Suru puristaa rintaa aina, kun huonoja uutisia tulee.

Monesti on käynyt mielessä kysymys, että miksi tavattiin vasta nyt. Miksi piti olla joku syöpä, joka yhdisti? Miksi ei voitu tavata vaikkapa jossain nörttijuttujen parissa? Miksi elämän pitää olla näin epäoikeudenmukaista?

Katkeruus ja turha jossittelu vievät kuitenkin energiaa. ”Onneksi edes nyt”, olen ajatellut. Onneksi tavattiin edes nyt.

Netta, kiitos että olet ♥

0
Tags :