Uncategorized
Virta loppu

Virta loppu

Mulla on 2003 vuoden Citroen C3 omana autona, Pasilla on oma auto. Aikanaan kun tein Field Service Engineerin eli liikkkuvan IT-tuen töitä, auto oli pakollinen työväline. Ajelin päivät pitkät asiakkaalta toiselle, enimmillään noin kolmensadan kilometrin säteellä Oulusta.

Kun mulla meni lonkka rikki työtapaturmassa, siirryin Service Coordinatorin työtehtäviin, joita olen tehnyt kotoa käsin. Muu tiimi on Helsingissä. Yllättäen autoilu loppui aika hyvin siihen paikkaan, mutta en ole halunnut autostani luopua. Ennen syöpädiagnoosiani käytin monesti lounastauon siihen, että kävin autolla äkkiä kaupasta hakemassa seuraavan muutaman päivän ruokatarpeet.

Nyt kun en enää jaksa kaupassakaan käydä, autolle on käyttöä lähinnä silloin, kun käyn OYSissa verikokeissa. Välillä menee kolmen viikon välein, välillä tulee näitä ylimääräisiä keikkoja, kun kuume nousee tai tulee jotain muuta ylimääräistä oiretta.

Pari kuukautta sitten mun piti mennä omalla kyydillä verikokeeseen, kun Sitikka oli seissyt parkkihallissa käyttämättömänä viikkoja. Pasi oli käyttänyt mua edellisessä verikokeessa, eikä kumpikaan meistä ollut jaksanut tai muistanut käydä vähän ajeluttamassa Sitikkaa.

Niinhän siinä sitten kävi, kun yritin avata autoa kaukosäätimellä, se ei alkanut millekään. Avasin oven ihan oikealla avaimella ja yritin käynnistää auton, niin eihän se inahtanutkaan.

Mulla iski kamala paniikki päälle: verikokeeseen pitää ehtiä ja auto ei inahdakaan. Sydän hakkasi 120 ja koko kroppa tärisi kauttaaltaan.

Joskus vuosi pari aiemmin oltiin Pasin kanssa yhdessä työnnetty Sitikka käyntiin, kun siinä oli ollut akku loppu. Silloin minä istuin ratissa ja Pasi tönäisi auton parkkihallin mäkeä alas ja kertoi, mitä mun pitää tehdä.

Vaihde kakkoselle, kytkin ylös ja prumm auto hörähti käyntiin.

Nyt sitten soitin Pasille ja varmistin: auto mäkeen, vaihde kakkoselle, kytkin ylös ja auto lähtee käyntiin. Pasi sanoi, juuri näin.

Minä paniikissa seisoin auton ulkopuolella, käänsin rattia apinan raivolla ja valmistauduin työntämään auton mäkeä alas. Mutta kun sain renkaat linkkuun, auto lähti liikkeelle ihan itsestään ja mulla tuli kamala kiire hypätä autoon kyytiin. Auto lähti hirmusta kyytiä mäkeä alas, sepposen selällään ammottava ovi meinasi osua ensin naapuriautoon ja sitten parkkihallin betonipylvääseen. Väistin ne, vaihde kakkoselle, auto rullaa, kytkin ylös ja ei mitään. Toisen kerran uudelleen ja sitten alkoi seinä tulla kiireellä vastaan. Äkkiä jarrut pohjaan, ettei kolaria tule, mutta jarrutin vähän liian lujaa. Auto jäi ajotielle pysähdyksiin, vaikka olisin voinut yrittää ajaa sen mäen lopussa olevalle parkkipaikalle.

Nousin autosta ylös ja yritin työntää Sitikkaa apinan raivolla pois ajoradalta. Eihän se hievahtanutkaan. Työnsin uudelleen. Silmissä pomppi mustat pallot, huimasi, heikotti ja oli pakko kyykähtää parkkihallin lattialle ennen kuin taju menee. Kaksi omalle autolleen kävelevää eläkeläistä katsoivat ihmeissään, mitä mä oikein tuusaan, muttei tulleet edes tsemppaamaan. Ajoivat vaan varovasti mun auton ohi ja menivät menojaan.

Soitin Pasille paniikissa. Auto ei liiku mihinkään, verikokeeseen on kiire. Minä kirjoitin auton takalasiin lapun, jossa kerroin, että akku on loppu ja tulen siirtämään auton, kunhan saan työntöapua.

Pasi tuli töistä kiireenvilkkaa ja käytti minut verikokeessa. Verikokeen jälkeen Pasi työnsi auton tyhjälle paikalle samalla vaivalla kuin polkupyörää työntäisi. Itse olin ähissyt ja puhissut, eikä se hievahtanutkaan ja Pasille Sitikka oli kevyt kuin höyhen.

Akku lataukseen ja illalla Pasi kävi ajamassa Sitikan takaisin omalle paikalleen mäen yläpäähän.

Tänään mulla oli taas verikoe. Sitikalla oli ajettu viimeksi 24.5.

Lähdin kotoa hyvissäajoin. Olin varautunut: auto ei todennäköisesti lähde käyntiin.

Avasin auton ovet kaukosäätimellä. Hyvä merkki.

Kävelin kohti autoa, avasin oven, istuin sisään, laitoin avaimen virtalukkoon, kytkin pohjaan, käänsin avainta, KÖH ja hiljaisuus.

Sydän pomppasi heti 130 iskuun minuutissa, aloin täristä kauttaaltaan.

Ei hätää. Tämä on käyty läpi. Mä tiedän, mitä mun pitää tehdä.

Istuin autossa, ovi oli kiinni. Vaihde kakkoselle, virrat päällä. Kytkin pohjaan, jarru pohjaan. Käänsin rattia apinan raivolla, tuntui ettei se edes käänny ilman ohjaustehostinta, mutta sain kun sainkin renkaat linkkuun. Jarru ylös ja auto lähti rullaamaan mäkeä alas. Käänsin auton menemään suoraan alamäkeen ja annoin rullata hetken.

Kytkin ylös, käynnistä auto.

Odotin henkeä pidätellen. Jotain kähinää ja köhinää kuuluu, lähtikö se käyntiin? Mitä tapahtuu?

Lähti se käyntiin!

HUH!

Tein kolmen pisteen käännöksen alamäessä ja ajoin parkkihallista ulos. Käsijarru päälle, vaihde vapaalle.

Puhelin käteen:
”PASI! Sitikassa oli akku loppu, mutta mä sain sen käyntiin!!! Hyvä minä! Nyt onnistuin! Ei mulla muuta, heippa.”

Kun muilla auton kello näyttää tämän päivän päivämäärää ja sen hetkistä kellonaikaa, mulla auton kello näyttää sitä, kuinka monta päivää, tuntia ja minuuttia on siitä, kun auto piti viimeksi työntää käyntiin.

Kotia päästessä se näytti:
01/01/2003 00:46

0