Elämä on
Näytteleminen

Näytteleminen

Olen useampaan otteeseen kirjoittanut siitä, että olen outo ja erilainen. Introvertti, jolla ei ole sosiaalisia taitoja.

Olen opetellut sosiaaliset taitoni jokseenkin samalla tapaa kuin opettelin matematiikkaa. Tosin sen sijaan, että minulla olisi ollut opettaja, joka opettaa, olen joutunut opiskelemaan omin avuin. Olen seurannut, mitä muut tekevät, miten muut toimivat ja alkanut kopioimaan heitä. Kun olen ollut jonkun ihmisen seurassa, olen mimikoinut kyseistä ihmistä.

Kun yritin olla oma itseni, olin outo ja vaivaannuttava. Olen loukannut ihmisiä omituisilla möläytyksilläni, kun en ole ymmärtänyt, ettei näin saa sanoa tai toimia.

Olen tuntenut itseni aina ulkopuoliseksi. Mitä ulkopuolisemmaksi olen itseni tuntenut, sitä oudompi olen ollut. Sitä vaikeampi on ollut näytellä ja mimikoida.

Opiskeluaikoina

Ennen työelämään pääsemistä en osannut näytellä. Yritin epätoivoisesti olla jotain, mutten tiennyt, mitä minun pitäisi olla. Tämä johtui siitä, että jouduin jatkuvasti olemaan tilanteessa, jossa olin kauhuissani.

Koulussa pelkäsin muita ihmisiä. Pelkäsin, että minut otetaan silmätikuksi ja minua aletaan kiusaamaan. Otin tietyn roolin ja yritin pysyä siinä. Yritin kaikin keinoin piilottaa sen, kuinka kauhuissani olin.

Sama kauhu minulla oli exmieheni ja hänen kavereidensa kanssa ollessa. Tunsin hyvin vahvasti, etten kuulu joukkoon. En löytänyt kenenkään kanssa mitään yhteistäEn osannut keskustella kenenkään kanssa, enkä osannut osallistua keskusteluun.

Olin kauhussani, joten yritin epätoivoisesti näytellä ihmistä, joka ei ole kauhuissaan. Mutta pieneenhän se meni. Minulla ei ollut mitään esimerkkiä, jota olisin voinut mimikoida. Yritin päästäni keksiä, miltä vaikuttaa normaali ihminen tällaisessa tilanteessa, mutta epäonnistuin surkeasti.

Työelämässä

Työelämään päästyäni pääsin ympäristöön, jossa en joutunut pelkäämään ihmisiä. Pelkäsin uutta ympäristöä, mutten pelännyt ihmisiä. He olivat selvästi minua vanhempia ja todella ystävällisiä. He suhtautuivat minuun lämpimästi. Kun tunsin oloni suhteellisen turvalliseksi, pystyin rentoutumaan. Aloin havannoimaan ihmisten käytöstä.

Seurasin, miten ihmiset käyttäytyvät. Millaisia he ovat. Miltä näyttää normaali ihminen, miten hän käyttäytyy. Opettelin lukemaan ihmisiä, jotta ymmärtäisin heidän käytöstään.

Hiljalleen aloin muodostamaan kuvan siitä, millainen minun tulee olla. Millaista minun tulee näytellä, jotta vaikutan normaalilta ihmiseltä.

Mutta vaikka puin tämän normaalin ihmisen maskin päälleni, en silti ollut normaali. Kaukana siitä.

Osasin ehkä lukea ihmisiä, osasin ehkä sulautua joukkoon tai piiloutua joukkoon, mutten koskaan muuttunut normaaliksi.

Näyttelemisen taito

Ajan kanssa kehityin näyttelemisessä niin hyväksi, etten itsekään tiennyt, mikä osuus oli minua ja mikä osuus oli näyteltyä. Elimistöni osasi kuitenkin tuon asian kertoa. Kun olin jännittyneessä tilassa, minulle tuli fyysisesti niin paha olo, että oksensin.

Nykyisessä Paisn jälkeisessä elämässäni en ole joutunut enää olemaan kovinkaan sosiaalinen. Pahimmat tilanteet ovat olleet Pasin ystäväperheen tai sukulaisten juhlat, joissa on ollut paljon minulle vieraita ihmisiä. Näissä tilanteissa olen aivan järkyttävän ressaantunut ja ahdistunut. Olen oppinut varautumaan niihin ottamalla Diapamia ennakkoon. Muussa tapauksessa olen juhlasta kotiin palattuamme oksennuskunnossa. Diapamin ansiosta minulla tulee vain valtava vatsan turvotus ja vatsakipu, ressimaha.

Osaan ja kykenen kaikesta ahdistuksesta huolimatta näissäkin tilanteissa näytellä normaalia. Hymyilen ja keskustelen ihmisten kanssa. Tai näyttelen osallistuvani keskusteluun, vaikken todellisuudessa osallistukaan. Kun exäni sanoi häpeävänsä minua, Pasi tuskin on huomannut, kuinka ahdistunut ja epämukava olo minulla on. Yleensä minä olen ollut näissä tilanteissa se sosiaalisempi osapuoli meistä. Pasi on monesti jopa kommentoinut sitä, kuinka sosiaalinen minä olen, vaikka ihmiset ovat minulle ventovieraita.

Niin hyvin osaan näytellä.

En enää jaksa

Näytteleminen on selviytymiskeino. En ole koskaan kuulunut joukkoon, joten olen yrittänyt näytellä kuuluvani. Yritin jo silloin, kun en osannut näytellä. Sen jälkeen, kun opin näyttelemään, olen kadottanut rajat itseni ja roolieni välillä.

Mutta nykyään en enää jaksa. Minulla menee kaikki voimat elämiseen, joten en yhtään jaksa näytellä. En ole vapaahetoisesti mennyt paikkoihin tai tilaisuuksiin, joissa en voi olla itseni. Sairaalassa ollessani en keskustele ihmisten kanssa, koska en halua. Jos keskustelisin heidän kanssaan, joutuisin näyttelemään jotain, mitä en ole. Hyvin harvoin törmään sellaisiin ihmisiin, joiden seurassa osaan olla suurinpiirtein itseni.

Suurinpiirtein itseni, koska en ole itseni missään muualla kuin kotona.

Olen yrittänyt opetella olemaan itseni kaikissa tilanteissa. Entinen minä rytitti vetää keskustelua, jos olin tilanteessa, jossa piti keskustella, mutta toinen oli hiljaa. Nykyään en enää tee sitä. Jos keskustelua ei tule, voimme olla molemmat hiljaa. Monesti en enää osallistu keskusteluihin muutenkaan. Seuraan muiden keskustelua ja olen hiljaa.

Olen ymmärtänyt, että minulla on lupa olla sitä, mitä olen. Minulla on lupa olla näyttelemättä. Minun ei tarvitse ottaa vastuuta keskustelun vetämisestä. Minulla on lupa olla hiljaa, jos ei ole mitään keskusteltavaa.


23

23 thoughts on “Näytteleminen

    • Minulla on myös ollut koko elämäni aivan saman kaltaista, olen kiusattu miltei jokaisessa koulussa yläasteella ja sen jälkeen eri opiskeluympäristöissä sekä useissa eri työpaikoissa. Ollut myös tuota oksentamista aamulla ennen työhön menoa kun niin ahdistanut sinne työpaikalle meno. Itse työn osaisin mutta…… ! (Ja yleensä asiakkaiden kanssa olen tullut toimeen roolini kautta jossa seassa minun avoimuuttani.) Myös parisuhteissa henkistä ja fyysistä väkivaltaa ollut. Tuo henkinen kiusaaminen tuli ex-mieheltä useamman vuoden ajalta kunnes ystäväni avulla pääsin muuttamaan pois! Olen nyt 56-vuotias ja ihmetellyt että mikä ihmeen sarvi minun otsassani on? Myös tuo näytteleminen on tuttua ja rooliminä. Ja tuo on vaikeaa: jos olen parisuhteessa niin puolison sukulaisten tapaaminen ja heidän kanssaan oleminen vaikeaa. Jännitän kovasti etukäteen myös jos minulle tulee kylään joku, vaikka ihan tuttukin ja turvallinen. Vierastan kyläilyjä. Viihdyn yksikseni. Olen kyllä avoin ja ihan puheliaskin. Minulta kuluu virta herkästi jos on liikaa ääntä ja hössötystä ympärillä. Tarvitsen paljon omaa aikaa.

      Kiitos Netalle, tämä aihe on minulle erittäin tärkeä <3

      • Jossain on oltava rajat milloin saa olla oma itsensä. Saako murhaaja murhata ja raiskari raiskata? Missä menee rajat?

        • Yhtään kukaan täällä ei väitä että murha tai raiskaaminen olisivat ok… Oletko aina ajatellut että ”On ok olla oma itsensä” tyyppiset sanonnat ja kirjoitukset tarkoittavat sitä että ihan kaikki on sallittua? Koska useimmille ihmisille on hyvin selvää että sitä ne eivät tarkoita.

    • Fake it until you make it, sanoi joku minulle kerran. Niinpä minusta, entisestä koulukiusatusta on tullut ”sosiaalinen”, ihmisten seurassa viihtyvä- joskus viihdyn paremmin, joskus en. Olen ihan selvästi introvertti ja olen oppinut hyväksymään itseni tälläisenä kun olen, enkä enää niinkään ota itseeni jos minun introvertti-olemus haittaa jotain ihmistä. Eläinten seurassa viihdyn oikein hyvin ja voin olla oma itseni.
      En jaksa näytellä olevani super-sosiaalinen, kun en sitä ole, mutta pieninä annoksina nuo sosiaaliset tilanteet menee jotenkuten.

      • Joo jos haluaa vetää muijaa turpiin niin voi jos on oma itsensä? Jos haluaa olla ilkeä ja nostaa voi olla oma itsensä? Kuinka paskiainen saa olla?

        • Kaikki täällä puhuvat introverttiudesta ja sosiaalisesta ahdistuksesta, jotka ovat elämän tosiasioita monille ihmisille, eivätkä ole asioita joita kenenkään pitäisi joutua häpeämään… Tulkitset selvästi itse muiden kommentteja pahantahtoisesti, joten suosittelen henkäisemään syvään, ja tekemään jotain muuta kuin tappelemaan täällä asioista joita kukaan ei ole sanonut tai edes vihjannut.

    • Hei Netta, tosi hienosti kirjoitit. Kiitos. 🙂

      Tuntui, että tuo tekstisi antoi minullekin luvan olla sellainen kuin oikeasti olen. Varmaan monille muillekin. Annoit taas ison lahjan ihmisille. ❤️

      Olen usein löytänyt itseni vetämästä keskustelua, huolehtimassa siitä, että kaikilla on mukavaa ja kuvitellut, että se on minun vastuullani, kun ilman sitä huoneessa vallitsee vähän vaivaantunut hiljaisuus tai ihmisten ilmeistä näkee, että he ovat mukavuusalueensa ulkopuolella eivätkä puhu asioista, joista oikeasti haluaisivat puhua. Tai sitten puhuu joku, joka selvästi kärsii tilannetajun puutteesta. Silloin olen yrittänyt pelastaa tilannetta vaihtamalla puheenaiheita säännöllisin väliajoin.

      Joillekin tuollainen on tosi helppoa ja luontaista. He jopa saavat siitä energiaa, mutta silloin, kun se ei ole luontaista, se vie valtavasti voimia.

      Surullista, että olet Netta joutunut maksamaan niin ison hinnan siitä, kun olet joutunut esittämään sosiaalisemman ihmisen roolia. Ei luonnollisesti ole reilua, että siitä tulee ahdistunut olo ja fyysisiäkin oireita niinkin rajusti, että olet jopa oksentanut, kun tilanteet ovat ohi.

      On hienoa, että olet oppinut antamaan itsellesi luvan olla juuri sellainen kuin olet!

      Tsemppiä! Pidän isosti peukkuja, että paranet! ❤️

      • Oma itsensä muista välittämättä siis

        Ilkeyttä ja pahantahtoisuutta siis lisää maailmaan

        • Mukava tietää että on niitäkin jotka ajattelevat introverttien ja sosiaalisesta ahdistuksesta kärsivien ihmisten olevan pohjimmiltaan pahoja ihmisiä. Eipä näitä kovin usein nää.

          T: Introvertti

    • Ihan kuin olisin lukenut itsestäni. Vasta nyt yli 30-vuotiaana koen onnellisemman ja vakaamman elämänvaiheen alkaneen. Minulla on AS-piirteitä, mutta diagnoosia ei oltu saatu kiinni. Tulin kiusatuksi koko peruskoulun ajan, minulla oli valikoivaa mutismia, koska olin ahdistunut kiusaamisesta. Kiusaamista tapahtui myös työelämässä, pahempana kuin koskaan. Mietin, miksi aina minä. Olin valtavan ujo, herkkä ja ylikiltti. Kiltteyttäni osattiin käyttää hyväksi työelämässä ja olin helppo kohde syntipukiksi. Vuosien saatossa kyynistyin ja usko ihmisen hyvyyteen miltei katosi. Luin self help -oppaita ja opiskelin sosiaalisia taitoja. Ujoudesta oli päästävä eroon, tai se pitäisi ainakin osata peittää. Aloitin uudessa töissä, otin siellä kylmän ja kovan persoonan roolin -kuin menisin teatterin lavalle esiintymään. Miten kävikään: minua ei kiusattu. Kun esitin itsevarmaa ja uskalsin olla rohkeampi, minua kunnioitettiin kollegana. Tämä oli vain feikkaamista, mitä olin oppinut mimikoimalla suosittuja ihmisiä. Sisimmältäni olen aina se kiltti ja hieman ujo. Ne vähätkin ystävät keitä mulla on, hyväksyvät itseni omana itsenäni. Tällaista ajatuksenvirtaa tänään.

      Voimia Netalle ja omaisille❤️

      • Sitä kutsutaan kypsymiseksi ja aikuistumiseksi. Se että mukauttaa käytöstä jonkin verran vastapuolen mukaan on tunneälyä. Harva on kotona samanlainen kuin töissä ja eri hommatkin. Jopa jokaista lasta voi kohdella huomioiden kuin W ja silti rakastaa yhtä paljon

    • Niin tuttua!
      Nuorempana pistin aina tietyn roolin päälle ollessani ihmisten ilmoilla. Että ihmiset eivät vaivaantuisi seurassani.
      Tätä kutsutaan autismipiireissä maskaamiseksi/maskingiksi.
      Nykyään en enää jaksa. Esim. työpaikalla haluan keskittyä 100% pelkästään työhön ja siksi vaikutan monesta viileältä ja etäiseltä outolinnulta.
      Mietin asian niin, että en ole velkaa kenellekään yhtään mitään. Olen töissä ansaitsemassa elantoani, ja minun vastuu on suoriutua töistäni mahdollisimman hyvin, eikä ihmisten miellyttäminen.
      Masking vie hirveästi energiaa. Jos ei ole mitään sanottavaa niin on ihan ok olla hiljaa ja vetäytyä.
      Kiitos kirjoituksestasi!

      • Tietty fiksu sanoo töissä muille että sori mä olen tällainen että haluan keskittyä duuniin ja olla tulematta häirityksi. Pomona ei toimi tietty ja kannattaa ymmärtää että ei ota pomon paikkaa vastaan vaan on mieluummin pro asiantuntija

    • Hei minäkään en enää halua olla väkisin vetämässä keskusteluja, koska se ei tunnu minusta luontevalta! Kai minäkin saan olla hiljaa, jos siltä tuntuu ja jos muutkin?

    • Luulen että Netta on poistunut keskuudestamme kivuttomaan ja parempaan paikkaan😪🥺

      • Voi olla, tai voi olla, että edelleen taistelee elämästä ja kuolemasta, mutta on niin huonossa kunnossa ettei pysty enää kirjoittaa. Ehkä nukkuu enimmäkseen. Niinhän kirjoitti jo viimeisimmässä päivityksessään, että on nukkunut lähes koko päivän. Jossain tekstissään mainitsi, että ystävä saa luvan ilmoittaa blogissa aikanaan hänen poismenostaan. Sellaista ilmoitusta ei ole vielä ainakaan tullut, joten ehkä nyt annetaan Netan nukkua rauhassa, elossa tai ei.

      • Ãlã luule turhia jos et tiedä

    • Kiitos kirjoituksesta! Jälleen paljon ajateltavaa ja uusia näkökulmia. Opin taas jotain uutta itsestäni. Nyt tajuan että itsekin olen näytellyt. Nämä tekstisi antavat lupaa ja tilaa olla totta ensin itselleen ja sitten muille!

    • Lepää rauhassa Netta! ❤️

    • 💗😭

Comments are closed.